Näin vihdoin elokuvan Miehet, jotka vihaavat naisia. Huomioni kiinnittyi erityisesti punkkarihakkeri Lisbet Salanderiin. Ärsyynnyin: miksi ilmiselvän lesbohahmon oli ryhdyttävä suhteeseen keski-ikäisen miehen kanssa? Paheksuin elokuvantekijöiden ahdasmielisyyttä, kunnes oivalsin olevani itse ahdasmielinen. Eihän moottoripyörää ajava, androgyyni, maskuliinisesti käyttäytyvä nainen välttämättä halua vain naisia.
Tässä numerossa esittelemme kuvataiteilija Kaija Papun, joka ei halua määritellä seksuaalisuuttaan tai edes sukupuoltaan. Miksei yksinkertaisesti voi olla ihminen, joka on kiinnostunut nautinnosta? Samalla tavalla saattaisi ajatella Lisbet Salander. Pauliina Hyppönen taas miettii kolumnissaan sukupuoliroolien juuria. Mitä jos lapsia kannustettaisiin tekemään sitä, mikä heitä eniten kiinnostaa? Ehkä naapurin Pasi harrastaisi nyt vatsatanssia ja Hyppönen suunnittelisi traktoreita.
Ja vielä yksi asia Lisbet Salanderista. Nähtyäni Larsson-trilogian toisen osan Tyttö, joka leikki tulella olin lopullisesti myyty. Salander on yksinkertaisesti pirun hieno hahmo. Tuskin koskaan on valkokankaalla nähty naista, joka olisi niin selvästi tarinan sankari. Kill Billin Beatrix Kiddokin on vain laimea varjo hänen rinnallaan. Salander ei tarvitse miesten apua eikä hoivaa, mutta ei hän silti heitä vihaa. Tämän kaltaisten esikuvien keskellä tytöistä kasvaa toivottavasti rohkeampia aikuisia kuin meistä.
Rajatonta syksyä,
Tiina Tuppurainen
P.s.: Kuten näet, Kettu on visuaalisesti uudistunut. Nyt löydät jutut yläpalkista ja arkiston sivun alaosasta.
Kuva: Nordisk Film/Johan Bergmark
