Kettu

Pääkirjoitus

Aktiivisuus on oikein. Itsehillintä on oikein. Tyyneys on oikein. Laiskuus on väärin. Pettäminen on väärin. Aggressiivisuus on väärin. Vai onko? Vastaisit ehkä toisella tavalla, jos olisit erilaisessa elämäntilanteessa. Arvorelativismin nimissä voisi todeta, ettei sillä ole oikeastaan väliä: absoluuttista hyvää ja pahaa kun ei ole olemassakaan. Useimmat meistä tarvitsevat kuitenkin jonkinlaisia periaatteita pitääkseen päänsä kasassa. Arvorajojen tunnusteleminen silloin tällöin ei silti liene pahitteeksi.

Näin me Ketussa tuumasimme tätä numeroa laatiessamme. Uusi kolumnistimme ja kuvittajamme Pauliina Hyppönen pohtii, mitä tarkoittaa olla nainen ja feministi. Onko hänen oltava aktiivinen hammas muutoksen rattaissa, vai riittääkö, että havahtuu toimintaan epäoikeudenmukaisuuden lävähtäessä kasvoille? Hieman samasta aiheesta kirjoittaa Namibiaan ihastunut Laura Meriläinen. Hän kysyy, tulisiko länsimaalaisen naisen maassa asuessaan kyseenalaistaa afrikkalaisten arvot vai pikemminkin omansa. Ja pitääkö kaikkea lopulta ottaa niin vakavasti?

Sitä mietin itsekin kirjoittaessani juttua feminismin suhteesta aggressiiviseen, naisvihamieliseen rap-musiikkiin. Voiko törkeiltä sanoilta yksinkertaisesti sulkea korvansa? Mutta voi niitä negatiivisia tunteita kanavoida muuallekin kuin taiteeseen. Niin tekevät Saija Aallon haastattelemat naiset, jotka purkavat aggressiotaan esimerkiksi nyrkkeilemällä ja valittamalla. Sokerina pohjalla on Taru Kinnusen sarjakuva, joka paljastaa, ettei ystävysten välisessä pokaamiskilpailussa ole niinkään kyse tavoitellusta naisesta, vaan homososiaalisesta bondaamisesta.

Toivotamme Ketun lukijoille oikein sopimatonta kaamosaikaa!

Tiina

Hysteerisiä akkoja

Monen mielestä naisten aggressiivisus on ihan ok, mutta siitä on yhä vaikea puhua.

Pumpattu alfauros uhoaa baarin edessä hakkaavansa kaikki kaupungin neekerit. Sitä pidetään tavallisena miehisenä käytöksenä hieman liian monen kaljan jälkeen. Kun keski-ikäinen nainen raivoaa metrossa, häntä pidetään sekopäänä. Kukaan ei kyseenalaista jääkiekkoilija Jarkko Ruudun tarvetta hakata pelitovereitaan kaukalossa, mutta sellaista Eva Wahlströmin haastattelua saa hakea, jossa ei olisi kysytty sitä, kuinka nainen voi harrastaa noin väkivaltaista lajia. Naisten aggressiota tutkineen Kirsti Lagerspetzin mukaan miesten ja naisten oletetaan suhtautuvan aggressioonsa eri tavalla. Miehiä rohkaistaan sen ilmaisemiseen, mutta agressiivinen nainen on ympäristön mielestä joko häiriintynyt tai vähintään epänaisellinen.

Vaginalla raskautetut ovat kuitenkin aggressiivisia siinä missä peniksen orjuuttamatkin. Aggressiotutkimus on keskittynyt pääosin miehiin, mutta sen verran on kyetty osoittamaan, ettei sukupuoli vaikuta radikaalisti ihmisen aggressiivisuuteen. Sen ilmaisemisen muoto kuitenkin vaihtelee. Miehet turvautuvat useammin lyömiseen, naiset taas puhuvat pahaa selän takana. Jos naisten aggressiivisuudesta puhutaan, samassa yhteydessä puhutaan lähes aina perheväkivallasta. Naisten väkivaltaisuuden lisääntymistä ja raaistumista kauhistellaan, koska sitä pidetään epänormaalina. Naistenhan kuuluisi olla rauhallisia, hiljaisia, huolehtivia ja suorastaan kykenemättömiä ärsyyntymään. Naiset saavat toki ilmaista naiseuteen kuuluvia häilyviä tunteitaan, mutta mielellään mahdollisimman huomaamattomasti, esimerkiksi ahdistuneita runoja kirjoittamalla tai siivoamalla.

Moni nainen suhtautuu silti aggressiivisuuteensa luontevasti. Kun heitä ärsyttää, he näyttävät sen. Yksi heistä on helsinkiläinen opettaja Meri, 28. Vaikka hän kokee olevansa kutsumusammatissa, kansankynttilä menettää säännöllisesti hermonsa.

- Hommanani on kasvattaa pahimmassa puberteetti-iässä olevia nuoria, joita ”ei vois vähempää kiinnostaa” muu kuin v-sanan hokeminen. Tosin edes pahimmat pahikset eivät nostata aggressioita niin pahasti kuin opettajanhuone, hän kertoo.

Liian monet hoitavat Merin mielestä ihmissuhteensa ja työasiansa yhtä kypsästi kuin huoneen oven takana notkuvat teinit.

- Eli puukottamalla selkään, ajamalla omaa etuaan, pätemällä olemattomilla saavutuksillaan ja purkamalla epävarmuutensa kiukutteluun, Meri kertoo.

Myös 33-vuotias toimittaja Suvi osaa listata heti useammankin asian, jotka tekevät hänestä aggressiivisen. Hänen adrenaliininsa saavat kohoamaan itsekeskeiset, kateelliset ja suvaitsemattomat ihmiset, sekä huono käytös.

- Esimerkiksi junissa ärsyttää se, että ihmisten pitää ruveta painelemaan niitä nappeja jo minuuttia ennen pysähtymistä. Mitä se renkuttaminen hyödyttää? Hajoavat vielä. Ovet avautuvat sitten, kun juna on pysähtynyt asemalle, hän puuskahtaa.

Merin tavoin hänkin raivostuu välillä työkavereidensa tavoista.

- Työpaikkani vessa näyttää välillä näyttää siltä, kuin siellä olisi käynyt norsulauma paskalla. Vessanharja sitä varten, että omat jälkensä voi siivota!

Suvi ilmaisee aggressiotaan mieluiten valittamalla. Se on hänen mukaansa elämän suola, joka tasapainottaa tunne-elämää.

- Jos olen vihainen jollekulle, sanon asiasta suoraan tai valitan hänen selkänsä takana. En tosin arvosta selkään puukottamista: minusta on parempi lyödä suoraan kasvoihin, kuten yksi kaverini asian ilmaisee, hän sanoo.

Mutta kun puhuminen ei auta, pitää toimia. Meri purkaa aggressiotaan mieluummin fyysisesti. Hän nollaa päänsä nyrkkeilemällä ja ampumalla.

- Ampuminen tosin ei ole viime aikoina tapahtuneiden kouluampumisien ansiosta työpaikallani mikään brassailuharrastus. Silti tiedän yllättävän monta naiskollegaa, jotka käyvät ampumassa, Meri kertoo.

Molemmat pitävät aggression ja muiden tunteiden ilmaisemista tärkeänä henkiselle tasapainolleen. Välillä sitä nyt vain täytyy rähistä, valittaa, nyrkkeillä, huutaa tai luukuttaa musiikkia täysillä.

Meri ei ole mielestään joutunut tukahduttamaan aggressiivisuuttaan siksi, että hän on nainen. Suvia ärsyttää jo ajatus siitä, että naisen pitäisi sukupuolensa takia ilmaista negatiivisia tunteitaan hillitysti.

-Ehkä aggressiivisuus on kuitenkin miehille sallitumpaa kuin naisille, vaikka näin ei todellakaan pitäisi olla. Ainakin sitä pidetään enemmän miesten kuin naisten ominaisuutena, hän pohtii.

Kumpikaan haastatelluista ei omien sanojensa mukaan häpeä tai piilottele aggressiivisuuttaan. Tästä huolimatta he eivät halua esiintyä jutussa omalla nimellään. Omasta aggressiivisuudesta puhuminen merkitsee naisille helposti leimautumista vihaiseksi nuoreksi naiseksi. Ja sehän voitaisiin tulkita nykypäivänäkin mielenhäiriöksi.

Lähde: Naisten aggressio (Kirsi Lagerspetz)

Teksti: Saija Aalto

Kuva: Netta Haikonen

Herra Karju vs. Helmiketjufeministi

Törmäsin viikkoja sitten ihan oikeaan sovinistisikaan (Sus Chauvinus domestica). Sellainen on nykyään melkein eksoottista. Eräs asiakas, nimettäköön hänet surutta hra Karjuksi, halusi hotellimme drinkkibaarista välttämättä pihvin Jägereidensä välissä. Keittiö on kiinni, kerroin. Minä en ole kokki, informoin. Turhaan. Hra Karju oli päättänyt, että Minä. Paistan. Hänelle. Pihvin. NYT. Hän oli kummallisen raivoissaan, henkilökohtaisuuteen asti loukkaava ja vakavissaan sitä mieltä, että en ole todellinen nainen, jos en osaa paistaa töistä kotiin tulevalle miehelleni pihviä. Huolimatta siitä, että olen lesbosuhteessa elävä kasvissyöjä, vapisin kärsimättömästä kiukusta. Todellinen nainen! Mistä lähtien naiseus on voitu määritellä absoluuttisesti? Oikea prinsessa! Herneitä patjan alla! Uskoisitko, Andersen – joku ottaa satusi todesta!

Itsepintaisen inttämissession jälkeen valmistin Karjulle mikrossa kinkkujuustovoileivän. Karju oli lumoutunut kyvyistäni ja säteili kiitollisuutta. Hänen oli siis pakko – aivan pakko saada todistaa itselleen, että minä olin se, joka hän halusi minun olevan: hellanjatke. Tämän jälkeen hän ojenteli käsiään minua kohti, jolloin luulin hänen kättelevän sovinnollisesti, mutta hänpä suuteli ja hiveli käsiäni. Toinen asia, mitä en voi käsittää tai hyväksyä: asiakaspalveluhenkilön – olkoon hän mies, nainen tai simpanssi – käsien, vyötärön tai takapuolen fyysinen tunnustelu eivät ole automaattisia bonuksia palvelun päälle. Eivät enää 2000-luvulla. Jopa ennen toisen lemmikkieläimeen kajoamista kysytään lupa. Haluan pieniä purukalustoja istutettavan ympäri kehoani. Teräviä!

Hra Karjun asenneskleroosi on parantumaton. Voisin istua hänen kanssaan viisi terapeuttista istuntoa viikossa, ja silti naiset olisivat hänen mielestään luotu pohjimmiltaan aina Häntä/Heitä varten. Mutta minä olen kärsivällinen feministi. Uskon asenne-evoluutioon. Jo seuraava sukupolvi integroituu paremmin. Minun tai kaltaisteni jälkikasvun ympäröimänä Hra Karjun pieni toivonporsas imee itseensä uusia vaikutteita ja saa ehkä opetettua niistä vuosien saatossa osan vanhemmilleenkin. Enkä minä tarkoita sitä, että tuosta porsaasta kuuluisi tulla suvaitsevaisuuden perikuva, ehei – toivon vain, että hän oppisi kunnioittamaan naisia edes auttavasti.

Kaikista tuskastuttavinta on se, että minä myrkytyin tuosta kohtaamisesta niin, että niskakarvani nousevat pystyyn nähdessäni hra Karjua muistuttavia miehiä. Tahtomattani. Joudun muistuttamaan itseäni siitä, että suurin syy öykkärimäisyyteen on pelko ja siitä kumpuava raivo. Kas minulla kun on päänahkaa myöten nyrhitty tukka, hieman nenäkäs asenne ja nöyristelemätön ruumiinkieli; kaikki minussa viestittää anti-hellanjatkeisuuttani. Ja jos jotain ei ymmärrä, tuntee auttamatta jäävänsä sen ulkopuolelle, ja se taas on loukkaavaa ja perin nöyryyttävää. Primitiivinen reaktio tähän lienee taistelutahto, vastahaasteen heittäminen. Säälikäämme hra Karjua: hän on ahdistunut häkkisika, joka on heitetty pihaton keskelle – ei osaa muuta kuin heijata itseään ja purra ohikirmaavia luomulajitovereitaan.

Olen maltillinen idealisti. En ole se barrikadeille kiipeävä röyhkeänrohkea feministi, vaan se, joka istuu siellä juurella ja miettii sumusilmin, kuinka barrikadi kuulostaa barrakudan serkulta. Riittääkö pelkkä tiedostaminen ja toimintaan havahtuminen vasta kun epätasa-arvoisuus läimähtää kirvellen kasvoille? Lasketaanko haparoiva bona fide -feminismini? Totta ketussa lasketaan. Oikea nainen, Todellinen prinsessa, Oikea feministi: myyttejä kaikki tyynni.

Teksti ja kuva: Pauliina Hyppönen

Keeping it real

Saako feministi kuunnella naisivihamielistä rapia?

“I ain’t got no motherfucking friends. That’s why I fucked your bitch you fat motherfucker!”

Nämä sanat iskivät 15-vuotiaaseen tajuntaani kuin moukari. Kyseessä oli Tupac Shakurin kappale Hit ’Em Up, joka oli suunnattu hänen kilpailijalleen Biggie Smallsille. Hip hopin maailma oli täynnä aggressiivisuutta, kapinaa, rohkeutta ja ylpeyttä. Se oli juuri sitä, mitä kaipasin. Meri-Rastilan vessapaperinvärisessä kerrostalossa syttyi suuria tunteita: minusta tuli Tupacin suuri ihailija. Vaihdoin sähköpostiosoitteeni tupacrulez@hotmail.comiksi, opettelin 2Pacin kappaleiden sanat ulkoa ja lauloin niitä innoissani suomalaisfilippiiniläisen ystäväni kanssa. Halusin itsekin olla rohkea ja ihailtu räppäri, joka uskaltaa sanoa asiat suoraan. Leuhkin Tupac-tietoudellani: olin varma, että Biggie, levypomo Suge Knight ja räppäri Sean “Puff Daddy” Combs olivat hänen salamurhansa takana. Tupac oli mielestäni karismaattinen marttyyri, joka kuoli rehellisyytensä tähden.

Sitten näin dokumentin, jossa Tupacin kerrottiin joutuneen oikeuteen raiskauksesta. “Ei Tupacin tarvinnut ketään raiskata. Hänellä oli naisia joka sormelle”, lähipiirin edustaja vakuutti. Selitys vaikutti niin huonolta, että mieleni täytti epäilys: oliko teinivuosieni idoli seksuaalirikollinen? Onhan hänen lyriikoissaan toisaalta misogyniaa ja väkivaltaa, mutta pahimmasta päästä ne eivät ole. Ihailuni vaihtui lievään pettymykseen, mutta en raaskinut luopua Tupacin musiikista. Myöhemmin tutustuin misogyniaan Eminemin, Snoop Doggin ja Twistan muodossa. He olivat mielestäni kaikki loistavia – naisvihamielisistä sanoituksistaan huolimatta. Ja siitäkin huolimatta, että tiesin Snoopin kuvanneen kotonaan pornoleffaa ja pettäneen vaimoaan mennen tullen. Asia alkoi todella vaivata minua vasta sitten, kun kiinnostuin feminismistä. Pystyisinkö kutsumaan itseäni feministiksi luopumatta lempimusiikistani?

Miten on, naistutkija Tuija Modinos, saako feministi kuunnella rapia?

- Oikeastaan tekisi mieli kysyä, miksei saisi kuunnella? Jos haluaa kriittisesti pohtia, mistä rapissa oikein on kyse, on perehdyttävä aiheeseen syvemmin, Modinos sanoo.

Hänen mukaansa rap on olennainen osa afrikkalaisamerikkalaista kulttuuria, jonka sanoituksia ei tulisi tulkita kirjaimellisesti. Uho, kärjistäminen, provosointi ja värikkäät ilmaukset kuuluvat genren retoriikkaan. Ne edustavat vastarintaa valtaapitäville.

- Räppäri Chuck D kiteytti asian sanomalla, että rap on mustien CNN. Silloin, kun musta vähemmistö ei saanut ääntään kuuluviin valtavirtamediassa samassa määrin kuin nyt, rap toimi yhtenä tiedottamisen väylänä ja yhteiskuntakritiikin äänenä.

Viime vuosikymmenten aikana musiikissa ja sitä ympäröivässä kulttuurissa on tapahtunut suuria muutoksia. Rap on siirtynyt itse tehtyjen c-kasettien jakelusta kadunkulmissa miljoonaluokan bisnekseksi.

Valtavirtamedian tarjonnasta voisi päätellä, että rap on pelkkää koruilla, autoilla ja naisilla brassailevaa bling blingiä. Marginaalisempi, yhteiskunnallisesti kantaa ottava musiikki jää sen varjoon.

Mutta ei se silti poista sitä tosiasiaa, että suurin osa rap-sanoituksista on kamalan sovinistisia. Miten niihin pitäisi suhtautua?

- No onhan se niin, että hyytävän misogyynisiä sanoituksia löytyy, eikä kaikkea voi laittaa pelkän retoriikan piikkiin. Mutta sama pätee kaikkeen populaarimusiikkiin.

Pitäisikö naisvihamieliset levyt sittenkin heittää roskikseen?

- Ei niiden kuuntelu tarkoita automaattisesti sitä, että allekirjoittaisi laulujen sanoman. Kuuntelunautinto voi syntyä myös rytmin ja melodian oivaltavasta yhdistämisestä sekä tavasta, jolla rap-musiikissa puretaan ahdistusta, aggressiota ja vihaa, Modinos sanoo.

Rapin seksistisyyttä tutkinut Tuomas Alho on samaa mieltä.

- Rap-musiikin kuluttaja ei ole passiivinen pesusieni, joka imee kaiken kuulemansa kritiikittä sisäänsä, hän toteaa.

Seksistisen rapin suosio kuitenkin osoittaa, että naisvihamieliselle musiikille on länsimaissa tilausta.

”Asetta kantavan ja munaansa heiluttavan mustan lainsuojattoman identiteetti on hyödykkeeksi muutettavissa oleva hahmo, joka on avoin kaikille sitä esittämään haluaville”, sanoo kirjailija ja muusikko Carl Hancock Rux.
Siis myös kaltaiselleni tytölle, joka fantasioi teininä räppärin hohdokkaasta urasta.
Mutta ei misogyynistä musiikkia tehtailla ainoastaan sen vuoksi, että se käy kaupaksi valkoihoisille. Se ilmentää myös afrikkalaisamerikkalaisen yhteisön omaa seksismiä, huomauttaa hip hop -journalisti Nelson George. Hän ottaa esimerkiksi Tupacin raiskausoikeudenkäynnin, jota monet pitivät rasistisena yrityksenä syöstä ikoni jalustaltaan. Tällainen vainoharhaisuus teki heistä Georgen mukaan sokeita oikeusprosessin yhteydessä esitetyille faktoille.
Niin. Toisaalta räppärit pönkittävät itse negatiivisia stereotypioita, toisaalta musiikin kauhistelun tekopyhän pinnan alla piilee ihailua äärimaskuliinista machoilua kohtaan. Onneksi seksismiä kritisoidaan myös genren sisällä: esimerkiksi räppärit Eve, Queen Latifah, The Coup, Salt-N-Pepa ja Dead Prez ovat arvostelleet kappaleissaan naisvihamielisyyttä.
Kun maailma muuttuu, myös rap genrenä muuttuu.
- Seksismi ei ole väistämätön osa rapia: räppäämällä on taisteltu seksismiä vastaan, ja tullaan taistelemaan jatkossakin, Alho tiivistää.

Lähde: Seksismi ja sukupuoli valtavirran rap-musiikissa (Tuomas Alho)

Teksti: TT

Kuva: Matti Nissinen

Valkoisen naisen Afrikka

Namibiassa länsimaalaisen naisen on opeteltava kävelemään hitaammin ja ymmärtämään maan konservatiivisia arvoja.

Lämpötila on kohonnut 30 lämpöasteen paremmalle puolelle. Odotan taksia kadunkulmassa ja kiroan vaatetustani. Farkut tuntuvat sulavan reisiäni vasten, ja kevyt kesätoppi tuntuu toppatakilta. Onneksi taksin ilmastointi pelaa: ikkunat ammottavat auki, ja viilentävä ilmavirta helpottaa oloa hieman. Olemme matkalla Namibian pääkaupungin Windhoekin keskustaan. Ohikiitävä maisema muuttuu slummista teollisuusalueeksi ja lopulta keskustan vilinäksi. Rämisevän taksivanhuksen ikkunasta näen Namibian koko ihmiskirjon. Maassa on kolmetoista eri heimoa. Ihailen owambo-naista, joka kantaa ruukkua päänsä päällä ja himba-naista, joka on valellut paljaan vartalonsa punaisella okralla. Taksikuski keskeyttää ajatukseni ja aloittaa jo tutuksi tulleen kysymyslitanian: mistä olet kotoisin, mitä teet Namibiassa, oletko naimisissa, haluatko viedä minut kanssasi Eurooppaan?

Puolitoista vuotta sitten olin viittä vaille valmis medianomi; opintorekisteristä uupui vain loppuharjoittelu. Viestinnän opettajani ehdotti harjoittelupaikaksi Misa Namibiaa eli Media Institute of Southern Africaa. Noudatin hänen neuvoaan ja lähdin. Kolmen kuukauden harjoittelujakson jälkeen Suomen pimeys ja ihmisten koleus eivät tuntuneet kovin houkuttelevilta vaihtoehdoilta. Halusin pois oravanpyörästä maahan, jossa sana deadline on joustava käsite, ja jossa pukumiehet- ja naiset eivät harpo kadulla latte-pahvimukit kädessä, kännykkä korvalla seuraavaan palaveriin. Letkeä afrikkalainen elämäntyyli sopi minulle. Toisen kerran pääsin maahan tekemään tilaustyönä videon hiv-positiivisista naisopettajista Namibian opettajaliitolle. Kolmannen kerran tulin tänne YK-harjoittelijaksi UNESCOlle. Joka kerta Namibiaan saapuessani joudun hidastamaan nopeaa eurooppalaista kävelytyyliäni afrikkalaisten maleksivaan kävelyrytmiin sopivaksi. Mutta mikäs siinä, maleksiessa ehtii paremmin tarkkailla ympäristöä. Aurinkoisen pinnan alla kaikki ei kuitenkaan ole niin auvoisaa.

Taksin ikkunasta näkee vain pintaa. Ruukkua kantava owambo-nainen on ehkä juuri saanut maistaa aviomiehensä nyrkkiä kotona. Namibiassa naisiin kohdistuva väkivalta on arkipäivää, ja heillä on miehiin verrattuna vain vähän oikeuksia. Mies on perheessä se, joka tekee päätökset, ja naisen tulee kunnioittaa niitä kyseenalaistamatta. Haluaisin huutaa, ettei se ole oikein, mutta se on turhaa. Jos kummastelen namibialaisten tapoja ääneen, minua pidetään röyhkeänä ulkomaalaisena, joka yrittää tuputtaa omia arvojaan afrikkalaisille. Vaikka en ollut edes syntynyt silloin kun Namibia eli Saksan kolonialismin alla, olen silti valkoihoinen eurooppalainen ja sen ansiosta vastuussa alistamisesta. Minun on siis vain yritettävä ymmärtää paikallista kulttuuria. En välillä tiedä, mitä voin sanoa ja mitä en. Mutta eivätpä namibialaiset miehetkään aina tiedä, miten suhtautua valkoiseen, itsenäiseen eurooppalaiseen. Namibiassa naiset ovat prinsessoja, jotka eivät missään nimessä osallistu kauppakassien kantamiseen. Joitakin namibialaisia miehiä viehättää eurooppalaisen naisen halu osallistua kauppakassien kantamiseen, mutta toiset ottavat sen loukkauksena. ”Enkö ole tarpeeksi vahva huolehtimaan sinusta?” he kysyvät.

Namibialaiset miehet ovat persoja alkoholille. En ole aikaisemmin törmännyt baarissa yhtä päällekäyviin iskuyrityksiin ja kovaan kourimiseen. On turha selittää, ettei käsivarresta repiminen ole toimiva iskutaktiikka. Namibian yössä pätevät viidakon lait: koko ajan on oltava valppaana. Täällä nainen ei voi matkustaa öisin yksin taksilla. On turhauttavaa, kun en voi lähteä hetken mielijohteesta illalla yksin ulos. ”Sinun on tehtävä suunnitelma”, on neuvo, jota Namibiassa kuulee usein. Miespuolinen ystäväni kertoi minulle, ettei nainen ei saa koskaan tulla humalassa kotiin miehen jälkeen. Se loukkaa miehen kunniaa. Minua se pöyristyttää.

Naisella menee Afrikassa helposti maine. Bilettävä, klubeilla käyvä nainen saa nopeasti maineen helppona nakkina. Bilettävä, naisia kaatava mies taas on alfauros. Niin niin, samaa virttä lauletaan myös Suomessa, mutta Afrikassa nainen ei välttämättä löydä aviomiestä biletysvuosien jälkeen. Maine on kaikki kaikessa. Länsimaalaisena naisena minuun pätevät eri säännöt, mutta namibialaiset ajattelevat silti salaa, ettei minulla ole moraalia, koska viihdyn ystävieni kanssa baareissa. Ajattelutapa on loukkaava, joskin ymmärrettävä. Itse mietin usein, miten naiset voivat elää yhteiskunnassa, jossa heidän on elettävä niin rajoittuneesti.

Muutos on kuitenkin käsillä. Ystäväni mukaan paikallinen kulttuuri on pikku hiljaa muuttumassa länsimaalaisemmaksi. Namibiassa perustettiin vuonna 1989 feministinen organisaatio Sister Namibia, joka julkaisee samannimistä lehteä. Järjestö tekee sukupuolitutkimusta sekä tarjoaa naisille koulutusta johtajuudesta, ihmisoikeuksista ja hiv:stä. Se on toiminut Namibiassa aktiivisesti tasa-arvon edistämiseksi. Lehti on yksi neljästä maassa ilmestyvästä aikakauslehdestä. Namibian heikon opposition vuoksi medialla on ollut suuri rooli hallituksen toimien kyseenalaistajana.

Toinen mielipidevaikuttaja on televisio. Namibialaiset katsovat paljon amerikkalaisia tv-sarjoja, joiden kautta välittyy länsimainen käsitys miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta.

- Maaseudulla, missä ei ole sähköä eikä telkkareita, asenteet ovat edelleen hyvin perinteisiä, mutta Windhoekissa ne ovat muuttumassa. Minä tiedän oikeuteni, enkä suostuisi miehen alistettavaksi, sanoo 22-vuotias toimittajaopiskelija Selma Shipanga.

Toinen ystäväni myöntää, että namibialaisten naisten pitää todistaa voivansa tehdä ”miesten” töitä.

- Syrjintää tapahtuu, mutta maamme itsenäistymisen jälkeen naisten asema on parantunut. Olen menossa naimisiin, mutta en koskaan voisi heittäytyä mieheni elätettäväksi, kertoo 30-vuotias atk-asiantuntija Marbeline Goagoses.

Länsimaalaiset ajattelevat usein, että afrikkalaiset naiset eivät halua menestyä työelämässä, vaan ovat tyytyväisiä kotirouvan rooliin.

- Me emme ole vain kotirouvia. Jotkut meistä ovat feministejä, jotka haluavat oman uran, Selma jatkaa.

Mutta millä hinnalla namibialaiset naiset voivat olla täysin itsenäisiä? Heidän perheensä ja sukulaisensa elävät usein yhä perinteisessä maailmassa, jota vastaan kapinoivaa nuorta tyttöä ei katsota hyvällä. Tunnen olevani onnekas. Olen koulutettu, itsenäinen nainen ja saan itse päättää, mitä elämälläni teen. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että länsimaalainen nainen voisi välillä heittäytyä afrikkalaiseksi prinsessaksi. Afrikka on saanut minut epäilemään itsenäisyyttäni. Nautin salaa, kun mies ei anna minun kantaa kauppakasseja ja kysyy viattomasti kuin lapsi äidiltään, mitä ruokaa on illalliseksi.

Vaivun usein omiin ajatuksiini taksissa. Matka kaupungista lähiöön on pitkä, ja taksikuski kerää auton täyteen ihmisiä, jotka viedään kotiin ennen minua. Namibian aurinko on armoton, ja ahtaassa autossa tunnen, kuinka hiki virtaa selkääni pitkin. Katselen ihmisiä ja mietin, minne he ovat menossa. Suurin osa mustista pääkaupunkilaisista asuu Katutura-slummissa, kaupungin toisella laidalla, jonne minulla ei ole auringon laskettua yksin asiaa. Auringon painuessa vuorten taakse taksikuski keskeyttää jälleen poukkoilevat ajatukseni: mistä olet kotoisin, oletko naimisissa, onko sinulla vapaata siskoa tai sukulaistyttöä? Hävytöntä, seksististä – ja viihdyttävää. Kaikkea ei pidä ottaa niin vakavasti.

Marbeline Goagoses ja Selma Shipanga tietävät oikeutensa.

Teksti ja kuvat: Laura Meriläinen

Alpha lesbians

Teksti ja kuvat: Taru Kinnunen