Pääkirjoitus
14-vuotiaana pelkäsin, että synkimmät ajatukseni paljastuvat. Entä jos joku lukisi päiväkirjaani? Entä jos joutuisin sairaalaan ja höpöttäisin liikaa unilääketokkurassa? Ajattelin melodramaattisesti, että tällaisessa tapauksessa kuolisin häpeästä. Vuosikausia varjelin salaisuuksiani, kunnes uskalsin puhua niistä eräälle ihmiselle. Hänestä ajatuksissani ei ollut mitään ihmeellistä. Mietin, mitä oikein olin pelännyt. Sosiaalista kuolemaa? Nyt ymmärrän itseäni paremmin. Ulossulkemisen pelko on voimakas tunne, josta on vaikea järkeillä itseänsä ulos.
Tässä numerossa pohdimme pelkoa eri näkökulmista. Saija Aalto avaa pamfletissaan keskustelun yksin elävien naisten asemasta perhekeskeisessä yhteiskunnassa. Kuka jakaa pelon tulevasta, kun vessassa on vain yksi hammasharja? Aalto toivottaa hyvästit sinkkujen syrjinnälle ja vaatii äitiyspakkauksen vastinetta kaikille naisille.
Toiset eivät sen sijaan pelkää juuri mitään. Pauliina Hyppönen kertoo kolumnissaan, kuinka hän loi mielessään Raiskaajan hahmon päästäkseen pelkoonsa käsiksi. Rohkea on myös Taru Kinnusen sarjakuvan sankari, joka antaa hiipparille opetuksen.
Pelotonta kevättä,
Tiina
Jahti
Virtahepo olohuoneessa
Sarjakuvataiteilija Alison Bechdel kuvaa tragikoomisessa omaelämäkerrassaan suhdettaan salaisia homosuhteita harrastavaan isäänsä.
”Miksi minun piti kertoa? En ollut vielä edes harrastanut seksiä. Isällä oli ollut miessuhteita vuosia, eikä hän ollut kertonut kenellekään.” Parikymppisenä Alison Bechdelistä tosiaan tuntui siltä – ehkä isä hyppäsi rekan alle siksi, että hän paljasti olevansa lesbo. Itsemurhaa ei kuitenkaan koskaan vahvistettu.
Kulttisuosioon nousseen Lepakkoelämää-lesbosarjiksen luojan uutukainen Hautuukoti (Like) on henkilökohtainen tarina isän ja tyttären vaikeasta suhteesta. Kertomuksen näyttämönä toimii hieno talo, jossa asuu joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Heitä yhdistää vain perheside ja intohimoinen suhde harrastuksiin, joihin kukin syventyy omassa huoneessaan. Teos on saanut nimensä perheen hautaustoimiston mukaan, jossa kirjallisuutta opettava dandy-isä ahkeroi osapäiväisesti. Vapaa-ajallaan hän keskittyy puutarhan kitkemiseen tai huonekalujen entisöintiin.
Isän hahmo on painostava – muu perhe joutuu pidättelemään henkeään hänen kiukunpurkaustensa pelossa. Hengen pidättely kuvaa romaanin tunnelmaa: on vain ajan kysymys, koska kulissit sortuvat. Bechdel tarkastelee isänsä seksuaalisuutta tarkkasilmäisesti ja lempeästi. Aggressiivisuus kumpuaakin halujen väkivaltaisesta salaamisesta, ei vihasta. Hän kuvaa avoimesti myös omia kokemuksiaan naisten kanssa. Tummansävyinen teos on tulvillaan monitasoisia kirjallisuusviittauksia, jotka tuntuvat toisinaan jopa turhan alleviivaavilta.
Huumoria Hautuukodista ei silti puutu. Esimerkiksi isän yritykset hillitä tyttärensä orastavaa halua pukeutua miehekkäästi ovat hupaisia. Eräässä kohtauksessa pieni Alison lounastaa isänsä kanssa ravintolassa. Pihaan ajaa rekka, josta astuu miesten vaatteisiin pukeutunut karski nainen. ”Tuoltako sinä haluat näyttää?” isä kysyy kauhistuneena. ”En”, Alison vastaa vältellen. Lopulta käy ilmi, että isä on itsekin pukeutunut lapsena tyttöjen vaatteisiin. Vaatteet toimivat tietysti homoseksuaalisuuden metaforana. Ajatus taipumuksen periytymisestä saa hänet tolaltaan, mutta se vain lisää lapsen kiinnostusta. Kompleksisesta isästä tulee tyttärelleen tärkeä samastumiskohde.
Isä valitsi välttelyn, mutta Bechdel päätti kertoa tarinansa koko maailmalle. Se kannatti, sillä Hautuukoti voitti arvostetun Eisner-palkinnon vuonna 2007, ja amerikkalaislehdistö piti sitä yhtenä vuoden parhaista kirjoista. Ei ihme − se tekisi mieli heti lukea uudelleen.
Teksti: TT
Kuva: Like
Varjonyrkkeilyä
Elämäni alkumetreillä olin peloton kuin ryövärintytär kotiseutuni metsissä. En vieläkään maalle palatessani osaa kuvitella uhkien lurkkivan kuusien lomassa, en edes pimeällä. Eivät minun liikkeeni susia tai karhuja kiinnosta. Vasta myöhemmin kaupunkeja asuttuani olen oppinut säikkymään varjoja. Ihmisestä on tullut uhka.
Työmatkat natistelen lenkkikengilläni kehän vartta läpi Kontulan kotikulmilleni kummallisiin aikoihin, keskiyöllä ja ani varhain. Aluksi laukkasin vailla murheita. Sittemmin kaikkea pelkäävien jaskajokusten säikyttämänä olen avannut sinisilmäni. Välittömät reaktiot kuten ”Ethän sinä nyt tuonne lähde” ja ”Tytärtäni en päästäisi ikinä” tai ”Ole varovainen siellä, jospa kuitenkin menisit taksilla” saivat minut ihmettelemään, mitä he pelkäsivät. Tuskin ryöstöä, verkkarini viestivät ennemmin spurgua kuin massikasta. Pahoinpitelyä?
Silloin alitajuntani muokkasi minulle oman Raiskaajan.
Raiskaaja on milloin autossa, milloin talojen sisäpihoilla, milloin ihan kintereilläni. Olen hypännyt tikku sapelina nyrkissäni ojaan piiloon hämätäkseni häntä, kun hän ajaa matelee jenginsä kanssa ohitseni suunnitellen joukkomakaamista. Olen lukemattomia kertoja kuullut hänen narskuvat askeleensa takanani kuulokkeideni mölyn seasta ja ponnahtanut huutavana jousena ilmaan. Olen juossut maantiekiitäjänä karistaakseni hänet kannoiltani bongattuani hänet neuvonpidossa autokatoksessa tärähtäneen toverinsa kanssa.
Yön tunnelia juostessani olen tehnyt tusinan toimintasuunnitelmia suoran hyökkäyksen varalta, lajitellut variaatioita liikkeistä ja sanoista. Olen pyytänyt takavarikoitua nyrkkirautaa itselleni saadakseni etulyöntiaseman. Valitettavasti sillä voi kuulemma tappaa, joten jäin ilman. Mutta ei hätää, aloitin kuntonyrkkeilyn. Raiskaajani ei tietäisi, mikä häneen iski. Enkä minä edes ole väkivaltainen ihminen. En ainakaan ole ollut.
Turhaan paranoiaan taipuminen hävettää. Järjellä ajateltuna todennäköisyys on pieni: raiskaajahan on useimmiten uhrilleen tuttu. Enhän myöskään aktiivisesti kuvittele murskautuvani pianon alle! Tosielämässä minulle ei ole tapahtunut oikeastaan mitään pahaa. Olen niin kovasti säästynyt murheilta ja menetyksiltä, etten edes osaa odottaa niitä. En usko niiden olemassaoloon. Elän vahvasti tässä hetkessä enkä pysty näkemään tulevaan. Muistoja minulle ei juuri kartu. En näe painajaisia, ja kauhuelokuvia katsoessani joudun psyykkaamaan itseäni, jotta pelkäisin edes hieman.
Kuitenkin janoan pelkoa. Miksi muuten jäisin kellumaan noihin raiskauskuvitelmiin? Samasta syystä sunnuntaini tähtihetki on Hesarin kuolinilmoitusten selaaminen. Siksi eksyn netissä lukemaan tunneiksi raiskattujen vertaistukipalstaa sekä skitsofreenikoiden tarinoita pelkotiloista ja eristyneisyydestä. Siksi ahmin syömishäiriöisten kamppailukertomuksia kotikeittiön lämmöstä Lapinlahden sairaalaan.
En ole ainoa pelosta vieraantunut tänä hymiöaikana, jossa vanhukset ja vammaiset vain häviävät jonnekin, mieltä ylentävät ilopillerit tainnuttavat tuskaa ja ’Kuinka voit’ on menettänyt kysymysmerkkinsä. Mutta alkumieleni muistaa kyllä, että pelko kuuluu asiaan. On aina kuulunut. Sieltä kumpuaa tuo morbidi kaipuu yksityisiin, väkivaltaisiin kauhutarinoihin. Jos minua ei uhkaa sairaus, vanhuus, yksinäisyys tai menetys, haen pelon keinotekoisesti jostain, koska muuten tunteideni paletti on vajaa. Ilman lumepelkoa olisin täysin valmistautumaton, kun todellinen tuska potkaisee minusta ilmat pihalle.
Teksti ja kuva: Pauliina Hyppönen
Hillittömät seireenit
Hysterian avulla on yritetty kesyttää hallitsemattomia naisia 1600-luvulta lähtien.
Mitä hysteriasta tulee mieleen? Kirkumista. Sekoilua. Itkua. Huutamista. Ylikuohuvia tunteita. Ja ennen kaikkea – nainen. Hysteerisyys on syyte, joka vahvistaa itsensä: mitä enemmän nainen leimaa protestoi, sitä varmemmin hän myöntää sen todeksi. Naisen pelottavan tunteenpurkauksen voi sivuuttaa olankohautuksella ja sanomalla: ”Sinähän olet ihan hysteerinen”. Pari sataa vuotta sitten tällaisella toteamuksella oli vielä suurempi painoarvo. Silloin hysteria oli diagnoosi, jonka avulla hankalia naisia pyrittiin kesyttämään lääketieteen nimissä.
Hystera-käsitteellä viitattiin antiikissa kohtuun, jonka liikkumisen uskottiin aiheuttavan rintakipuja seksuaalisesta puutteesta kärsiville, intohimoisille naisille. Tätä ei tule sekoittaa moderniin hysteriaan, joka juontaa juurensa 1600-luvulta. Hysteriaa pidettiin hermostollisena sairautena, jonka oireita olivat unettomuus, hengenahdistus ja ruokahaluttomuus. Sairauden huippukausi sijoittuu 1800-luvulle, jolloin lääkärien asema vakiintui länsimaissa. Kunnioitus antoi heille mahdollisuuden ennennäkemättömään vallankäyttöön. He pitivät etenkin naispuolisten potilaiden puheita täysin epäluotettavina.
Euroopassa oli tuohon aikaan useita kylpylöitä, joissa hoidettiin hermosairauksia ja erityisesti hysteriaa. Yksi asiakkaista oli yläluokkainen tyttö, joka tuotiin ranskalaiselle vesihoitoklinikalle vuonna 1908. Potilaskertomuksen mukaan hän oli vilkas ja eloisa ja kuunteli mielellään veljiensä likaisia juttuja. Hän oli siis malliesimerkki hysteerikosta. ”Tällaiset naiset on kesytettävä. Siksi kylmällä vedellä saavutetaan tuloksia”, vesiterapeutti Alfred Béni-Barde kirjoitti. Lääkärin ja potilaan suhde oli kuin ajan perhemalli minikoossa: mies kesytti, nainen totteli.
Hysteriaa ei pidetty vain yläluokkaisten naisten sairautena. Taidehistorioitsija Anna Kortelainen kuvaa kirjassaan lääkäri Jean-Martin Charcot’n hermosairauksien klinikkaa Sâlpetrière-sairaalassa. Klinikalla järjestettiin bordellimaisia kiertokäyntejä, joiden aikana köyhät naiset asettuivat provokatiivisiin asentoihin ja tarjoutuivat mieslääkärien tutkittaviksi. Potilaat toistivat liikkeitä ja eleitä, joita lääkärit heiltä odottivat. Lääkärit ottivat haltuun naisten pelottavan seksuaalisuuden ja pistivät sen siistiin lääketieteelliseen lokeroon – epäilemättä hyvin kiihottuneina. Hysterian ajateltiin aluksi johtuvan seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttamasta traumasta. Charcot’n oppilas Sigmund Freud taas piti hysteerikkoja viettelijöinä, joiden tarinat traumoista olivat sepitettyjä. Psykoanalyysin keskittyminen potilaiden kertomuksiin mullisti lääketieteen, mutta ei suinkaan lisännyt tasa-arvoa.
Hysteriaa tutkineen Minna Uimosen mukaan puberteetin uskottiin 1900-luvun alussa tekevän tytöistä fyysisesti heikkoja ja alttiita huonoille vaikutteille sekä sairauksille. Siksi koulunkäynti oli heille vaativampaa kuin pojille. Naisten hermosairaudet nähtiin sekä liiallisen itsenäistymisen syynä että oireena. Kaikki, jotka eivät täyttäneet mukisematta kutsumustaan äitinä, olivat epäilyttäviä. Britanniassa ja Ranskassa naisasiaa ajaneet suffragetit leimattiin hysteerikoiksi, jotta heidän poliittisiin vaatimuksiinsa ei täytyisi suhtautua vakavasti. Kun yhtälöön liitetään hysteerikkojen hillitön seksuaalisuus, feministit olivat siis selvästi vain kunnon panon tarpeessa. Asenteet muuttuvat hitaasti: puutevihjailut ovat feministeille yhä arkipäivää.
Hysteria on sikäli joustava käsite, että sillä voidaan perustella myös viattomuutta. Vuoden 2001 doping-skandaalin aikana Virpi Kuitusen ja Milla Jauhon puolustusasianajaja Markku Fredman väitti, etteivät hiihtäjät tienneet Hemohes-pussin sisällöstä. Hän kertoi Kuitusen olleen suorastaan hysteerinen kuultuaan käyttäneensä dopingia. Tämä vakuutti ainakin välimiesoikeuden, joka uskoi naisten vilpittömyyteen.
Oli hysteerikko sitten sekopäinen kirkuja, viaton uhri tai seksikäs viettelijä, hän on vielä 2000-luvullakin tasapainoton ihminen. Eli nainen.
Lähteet: Anna Kortelainen: Levoton nainen: Hysterian kulttuurihistoriaa (Tammi), Edward Shorter: Psykiatrian historia (Mielenterveysseura), Minna Uimonen: Hermostumisen aikakausi. Neuroosit 1800- ja 1900-lukujen vaihteen suomalaisessa lääketieteessä.
Teksti ja kuva: TT
Sinkkunaisen pamfletti
Äitiyspakkauksen vastine kaikille naisille! Perheettömien syrjintä saa luvan loppua.
Kun yli 25-vuotiaalla naisella ei ole lapsia eikä hän elä tiiviissä parisuhteessa, hän on automaattisesti huonommassa asemassa kuin lapsellinen, vakiintunut kanssasisarensa. Kukaan ei jaa perheettömän naisen huolta taloudellisesta tilanteesta: yksin elävä maksaa kaiken yksin. Lapsia hankkiva pariskunta on suorastaan ylellisessä asemassa. Lapsen hankintaan kannustetaan yhteiskunnan taholta rahallisin korvauksin ja lakisääteisin lomin. Suomen sosiaalinen ilmapiiri on erittäin lapsiperhekeskeinen.
Lasten hankinta laitetaan usein syyksi sille, ettei nainen etene työurallaan. Työtä tekevä perheetön nainen ei kuitenkaan vältä lasikattoilmiötä. Jos työnantaja pelkää ylennyksiä miettiessään naisen äitiyslomakierrettä, hänen pelkonsa kohdistuu kaikkiin naisiin. Siis myös niihin, joilla ei ole ja joille ei tule lapsia. Uralla eteneminen hankaloituu sukupuolen takia, ei lasten.
Rahallisia pelkoja suurempi on kuitenkin lapsettoman tai yksin elävän naisen pelko sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Hän saa osakseen arvostelua ja asiattomia kyselyitä hirveän elämäntilanteensa johdosta. Lapsetonta syyllistetään eniten itsekkyydestä. Mutta miksi vapaaehtoinen lapsettomuus olisi itsekkäämpää kuin jälkikasvun hankkiminen sillä perusteella, että ”mä vaan haluun lapsia”? Kaikki eivät sitä paitsi pysty tulemaan raskaaksi vaikka haluaisivat.
Pahimmillaan yksinelo voi johtaa suoranaiseen syrjäytymiseen. Sinkulla ei ole asemaa perinteisessä perhemallissa, vaan hänen on huolehdittava erityisen tarkasti sosiaalisesta turvaverkostaan. On siis aika tehdä konkreettisia muutoksia lainsäädäntöön sinkkujen aseman parantamiseksi. Kas näin:
*Laissa määritellään kielletyksi seuraavat 20−35 -vuotiaille naisille esitetyt kysymykset: ”Milloinkas alkaa pienten jalkojen töminää kuulumaan?” ja ”Koskas se Herra Oikea mahtuu sinun elämääsi?”
*Lapsettomalle naiselle myönnetään oikeus äitiyslomaa vastaavaan lomaan. Loman saa käyttää vapaasti itsensä toteuttamiseen. Jokaiselle naiselle taataan vähintään yksi tällainen loma työuransa aikana.
*Äitiyspakkauksen vastine lähetetään myös yksineläville. Paketti voisi sisältää vaikkapa seuraavat tarpeelliset asiat: työkalusarja, punaviinipullo, aikakauslehden vuosikerta ja alennussopimus laajakaistaliittymästä.
*Oikeus kieltäytyä ylitöistä ja lyhentää työaikoja perhesyihin vedoten sallitaan kaikille. Sinkun on voitava viettää aikaa omaksi perheeksi määrittelemänsä yhteisön kanssa yhtä paljon kuin perinteisesti perheelliset oman perheensä kanssa.
*Yhden hengen talouksille aletaan maksaa päivärahaa. Koska kukaan ei ole jakamassa sinkun kuluja, on vain kohtuullista, että valtio osallistuu tähän.
*Yksin elävän naisen fyysistä ja henkistä hyvinvointia on tuettava tarpeeksi. Lukuisissa tutkimuksissa korostetaan, että nainen elää pidempään perheellisenä kuin sinkkuna. Siksi sinkun hyvinvointia on edistettävä esimerkiksi alennuksin liikuntapalveluista.
Tuntuuko lista järjettömältä? Taidat elää tiiviissä parisuhteessa tai omistaa lapsia.
Teksti ja kuva: Saija Aalto
