Kettu

Pääkirjoitus

Näin vihdoin elokuvan Miehet, jotka vihaavat naisia. Huomioni kiinnittyi erityisesti punkkarihakkeri Lisbet Salanderiin. Ärsyynnyin: miksi ilmiselvän lesbohahmon oli ryhdyttävä suhteeseen keski-ikäisen miehen kanssa? Paheksuin elokuvantekijöiden ahdasmielisyyttä, kunnes oivalsin olevani itse ahdasmielinen. Eihän moottoripyörää ajava, androgyyni, maskuliinisesti käyttäytyvä nainen välttämättä halua vain naisia.

Tässä numerossa esittelemme kuvataiteilija Kaija Papun, joka ei halua määritellä seksuaalisuuttaan tai edes sukupuoltaan. Miksei yksinkertaisesti voi olla ihminen, joka on kiinnostunut nautinnosta? Samalla tavalla saattaisi ajatella Lisbet Salander. Pauliina Hyppönen taas miettii kolumnissaan sukupuoliroolien juuria.  Mitä jos lapsia kannustettaisiin tekemään sitä, mikä heitä eniten kiinnostaa? Ehkä naapurin Pasi harrastaisi nyt vatsatanssia ja Hyppönen suunnittelisi traktoreita.

Ja vielä yksi asia Lisbet Salanderista. Nähtyäni Larsson-trilogian toisen osan Tyttö, joka leikki tulella olin lopullisesti myyty. Salander on yksinkertaisesti pirun hieno hahmo. Tuskin koskaan on valkokankaalla nähty naista, joka olisi niin selvästi tarinan sankari. Kill Billin Beatrix Kiddokin on vain laimea varjo hänen rinnallaan. Salander ei tarvitse miesten apua eikä hoivaa, mutta ei hän silti heitä vihaa. Tämän kaltaisten esikuvien keskellä tytöistä kasvaa toivottavasti rohkeampia aikuisia kuin meistä.

Rajatonta syksyä,

Tiina

P.s.: Kuten näet, Kettu on visuaalisesti uudistunut. Nyt löydät jutut yläpalkista ja arkiston sivun alaosasta.

Nordisk Film / Johan Bergmark

Epänormaali

Kaija Papu ei häpeä kysyä tyhmiä kysymyksiä.

”What! He has an erection?!” punainen hahmo ihmettelee ruumiin äärellä.

”You think I could still fuck him?” toinen kysyy.

Teoksen nimi on Jos ymmärtäisimme normaaliuden absurdiuden, he olisivat sankareitamme.

Sen on tehnyt Kaija Papu, 29, jonka taidetta on vaikea kuvailla. Se on mielenkiintoista, vastenmielistä, huvittavaa ja traagista. Papu valokuvaa, piirtää, tekee pienlehtiä ja installaatioita. Viime vuonna hän päällysti Pellossa sijaitsevan männyn sympaattisella neulegraffitilla Aino Louhen kanssa. Vuonna 2005 Papu kuvasi itsensä triptyykkiin, jossa hänen ihoonsa oli kirjoitettu: I despise the taste of sperm, I still choose to swallow. Guess I’m no feminist.”

Taiteilijan sukupuolinormeja kyseenalaistavia teoksia on nähty ympäri Suomea, viimeksi Helsingissä Tribadien yöt ja päivät -lesbokulttuurifestivaalin Sateenkaaren tuolla puolen -näyttelyssä.

Mutta kuka on tämä Kaija Papu?

Se onkin vaikea kysymys.

Kenties olisi helpompi kertoa, mitä hän ei ole. Mutta annetaan taiteilijan tehdä se itse.

Ei nainen

”Ihmisten on vaikea käsittää sitä, etten pidä itseäni naisena. Se ei ole minulle ongelma, mutta ystävät ja tuntemattomat haluaisivat laittaa minut laatikkoon. Tämä on loputon taistelu, sillä sukupuoli on kiinni kielessä. Englannin suhteen olen jo menettänyt toivoni. Siellä he ja she ovat pakollisia pronomineja. Välillä katson itseäni kriittisesti ja mietin, onko tämä vain ongelmien hakemista. Olisiko helpompi laajentaa naisen kategoriaa? Mutta se ei vain tuntuisi hyvältä. Ei riitä, että minä vaihdan naisen määritelmää, sillä useimmat käsittävät sanan kuitenkin eri tavalla. Naisia pidetään esimerkiksi epäitsekkäämpinä kuin miehiä. Ongelmallisinta on se, kun nainen ja mies nähdään identiteetteinä. Jos sana ”nainen” kertoisi vain sen, että tolla tyypillä on pillu, olisin huomattavasti enemmän sinut sen kanssa. Mies on mielestäni vielä tuhoisampi käsite, sillä se ei anna tilaa tunteiden käsittelylle. Kutsun itseäni genderistiksi, sillä se on tasa-arvoisempi termi kuin feministi, joka sanana liittyy vain yhteen sukupuoleen. Sukupuoliroolien rikkominen ei saa silti olla itseisarvo. Pitää lähteä siitä, että tekee niin kuin tuntee. Teoista pitää myös ottaa vastuu.”

Ei lesbo/hetro/bi

”En halua määrittää seksuaalisuuttani. Olen seksuaalisesti kiinnostunut ihmisistä ja nautinnosta. Tuntuu raskaalta, jos minut määritellään lesboksi, koska en ole hetero. Olen katkera siitä, että olen kokenut syrjintää homokulttuurissa. Minua on haukuttu tekolesboksi, koska olen ollut miehen kanssa. Se sattuu enemmän kuin valtakulttuurin syrjintä, joka tuntuu jokapäiväiseltä. Hain homokulttuurista turvaa ja kotia, mutta en saanut sitä. En halua määrittää itseäni myöskään biseksuaaliseksi, sillä se sisältää oletuksen kahdesta sukupuolesta. En sitä paitsi ole kiinnostunut sukupuolista. Liikun taide- ja indie-musiikkipiireissä. Siellä on perusjengin lisäksi naisellisia miehiä ja miehekkäitä naisia, mutta tärkein asia on musiikki. Se tuntuu kotoisalta.”

Ei normaali

”Tytöt kasvatetaan tuntemaan, pojat tekemään. Kaverilleni sanottiin tarhassa, että hänen pitäisi leikkauttaa poikansa tukka. Häntä kun saatetaan luulla tytöksi, ja se taas voi aiheuttaa ongelmia. Mitä helvettiä? On järkyttävää, miten systemaattisesti homma toimii. Olin itse toiminnallinen lapsi ja kasvoin avomielisessä ympäristössä. Teiniaika ahdisti, sillä silloin ympäristö yritti pakottaa minua sukupuolirooliin. Minulla oli ulkopuolinen olo ja hain hyväksyntää. Lisäksi äitini kuoli, mikä traumatisoi minua aika hyvin. Viime vuosina olen alkanut tarkastella normeja taiteessani. Ihmisiä hävettää usein sanoa oma mielipiteensä, sillä he pelkäävät vaikuttavansa tyhmiltä. Kun tunnen, etten kehtaa tehdä jotain, pakotan itseni tekemään sen. Jos olen pihalla siitä, mistä ihmiset puhuvat, sanon sen ääneen. Ei se tee minua tyhmäksi, jos olen epäsivistynyt. Onhan se joskus raskasta, etten tiedä politiikasta tai maailman tapahtumista mitään. Silloin pitää vain ajatella, että olen muissa asioissa valveutuneempi. Häpeä liittyy sovinnaisuussääntöihin. Kauneuskeskeisessä kulttuurissamme ei esimerkiksi saa olla ruma tai epäviehättävä. Normaalia ei ole. Se on absurdi käsite, jota käytetään määrittämään epänormaalia.”

Kaija Papun teoksia nähtävillä Kierrätystä-näyttelyssä Riihimäen taidemuseossa 11.9–29.11.

Teksti: TT

Kuva: Kaija Papu

Hiljaa hyvä

Emmi teki vuonna 2001 menestyslevyn. Viime vuosina hänestä ei kuitenkaan ole juuri kuulunut. Miksi?

Emmi, 30, on rakastunut.

Kyllä!

Hän vastaa kysymykseen suoraan, vaikka julkisuuden henkilöillä on usein tapana kiemurrella yksityisasioissaan.

Mikään suuri paljastelijatyyppi Emmi ei silti ole. Hänen elämänsä tapahtumista voi päätellä jotain lähinnä hänen kappaleidensa sanoitusten kautta. Uudella Invite-levyllä puhutaan muun muassa rakkaudessa kylpemisestä.

”Ihmiset ovat minulle etusijalla verrattuna musiikkiin, tietenkin. Se vaikuttaa tuotantooni”, hän sanoo.

Emmi on ilahduttava esimerkki siitä, kuinka menestyvää musiikkia voi tehdä myös niin, ettei suostu levy-yhtiön stailaamaksi kiiltokuvatytöksi. Mutta kovin helppo yhdistelmä kaupallisuus ja epänaisellisuus ei ole – sen on Emmikin saanut huomata.

Artistin ulkonäkö ei tosiaan ole vuosien varrella paljon muuttunut. Hänellä on edelleen musta pipo, huivi ja mustat, väljät vaatteet.

Viime vuodet laulaja on pitänyt hiljaiseloa, mutta nyt saimme hänet vihdoin takaisin.

Yksi syy hiljaiseloon on se, että uutta albumia on tehty Emmin mukaan kuin Iisakin kirkkoa. Se syntyi yhteistyössä tuottaja Antti Vuorenmaan kanssa, joka soitti kitaraa hänen ensimmäisellä levyllään. Onko Invite siis tehty samalla menestysreseptillä kuin melodinen esikoislevy Solitary Motions?

”Ei. En halua mennä siihen suuntaan tällä hetkellä”, Emmi sanoo.

Toisin kuin laulajat yleensä väittävät, hän ei ole aina tiennyt haluavansa muusikoksi. Ihan pienenä Emmi lauleskeli vapautuneesti, mutta sitten hänestä tuli ujo. Kun musikaalinen suku lauloi yhdessä jouluisin, Emmi vaikeni. Eikä sekään helpottanut, että isosisko ja serkku eivät luottaneet hänen taitoihinsa.

”Tein 5-vuotiaana laulun kaarnaveneestä, mutta he sanoivat, että et sinä ole tuota itse keksinyt. Se kiukutti.”

Emmi oli ujoudestaan huolimatta villi lapsi, jonka housut olivat aina rikki. Ensimmäisenä koulupäivänään hän meinasi jäädä jälki-istuntoon, koska puhui liikaa tunnilla. Serkku pelasti tilanteen purskahtamalla itkuun, ja Emmi vältti rangaistuksen.

”Tykkäsin koulusta, mutta en ollut mikään himo-oppilas. Ylä-aste meni minulta ohi. Olin aika lailla pihalla siitä, mitä tein.”

Ylä-asteen jälkeen Emmi meni kauppaopistoon, koska kaveritkin menivät. Vuoden päästä hän kyllästyi ja päätti lähteä au pairiksi Miamiin. Emmi osti kitaran ja ryhtyi rämpyttelemään sitä vapaa-aikanaan.

”Lauloin ensimmäistä kertaa lujaa omalla äänelläni. Se tuntui hienolta”, hän sanoo.

Kotiin palatessaan hän pyysi muusikkoisäänsä auttamaan demon teossa. Isä innostui. Niin valmistuivat ensimmäiset kappaleet, joiden kanssa Emmi lähti kiertämään levy-yhtiöitä. Osa olisi ottanut hänet heti listoilleen, jos hän olisi laulanut suomeksi. Emmi ei suostunut, sillä suomen kieli kuulosti hänestä kornilta. Lopulta EMI tarjosi hänelle levytyssopimusta.

Alku oli outoa aikaa kaikille. EMIn edustajat yrittivät pukea Emmiä vaatteisiin, jotka tuntuivat vierailta.

”Minulle sanottiin, että laitat tuon päälle ja sitten sun tukka leikataan näin. Lainavaatteissa pullistelu tuntui raskaalta. Väännön jälkeen he ymmärsivät, etteivät pillifarkut ole minun juttuni.”

Poikamaisesta ulkomuodosta huolimatta hänen uransa lähti hetkessä nousuun.

Emmi voitti vuoden naissolistin Emman sekä NRJ:n Best Finnish Act -palkinnon ja soitti Mel C:n lämppärinä. Oli vuosi 2001.

”Julkisuus oli ihmeellistä. En edes tajunnut pelätä, koska kaikki tapahtui niin vauhdilla”, hän muistelee.

Sekin oli ihmeellistä, että ihmiset katsoivat häntä ja ottivat hänet vakavasti. Emmi ei kuitenkaan lähtenyt ”paukuttelemaan henkseleitään”, vaan pisti rahat säästötilille ja vältteli julkkisbileitä.

Moni uskoi, että laulajalla olisi rahkeita breikata Yhdysvalloissa.

Näin ei käynyt.

Seuraava levy ei herättänyt yhtä suurta mielenkiintoa kuin ensimmäinen. Kolmas levy oli viimeinen, jonka EMI tuotti.

”Ei se ollut yllätys eikä pettymys. Tiesin, että ihmisten on vaikea löytää uutta levyäni, koska se oli niin erilainen”, Emmi sanoo.

Viime vuodet hän on tehnyt musiikin ohella muita töitä.

”Kuulostaa saatanan tylsältä, mutta en ole elättänyt toiveita, että kohta pamahtaa. Jos menestymistoiveissa muhisi, se pilaisi musanteon.”

Uuden levyn tekeminen tuntui hyvältä juuri siksi: se ei aiheuttanut paineita.

Ja pääasia on, että Emmi saa pitää kiinni omasta tyylistään.

Nyt hän vaikuttaa siltä, että olisi mieluummin jossain ihan muualla. Katse on lempeä mutta etäinen.

Sitä on moni erehtynyt luulemaan ylimielisyydeksi.

Omien sanojensa mukaan Emmi on kuitenkin itsevarmempi kuin ennen.

”Enää en mene bändin luo tyyliin ”mää ny tulin, sori ny.” Olen tasavahva muiden kanssa”, hän kertoo.

Ihmispaljouskaan ei saa enää Emmiä ahdistumaan. Ennen pelkkä Rautatientorille saapuminen aiheutti paniikkireaktion, mutta nyt hän on asunut Helsingissä jo kolme vuotta.

Sinä aikana Emmi on ehtinyt kerätä kokemuksia uutta levyään varten. Välillä täytyy nimittäin elää, että on jotain, mistä kirjoittaa, hän sanoo. Kuten esimerkiksi siitä, miten ristiriitaiselta elämä toisinaan tuntuu.

”Välillä on sellainen olo, etten vaan jaksa eikä millään, mitä teen, ole merkitystä. Mutta kun en ota koko maailman murheita harteilleni, oloni on toiveikas.”

Emmin uusin levy Invite nyt kaupoissa.

Teksti: TT

Kuva: Laura Männikkö

Miehen mitta

Jengipomo Lil’ Mago (Tenoch Huerta Mejía) hyväksyy tulikasteesta selvinneen Smileyn porukkaan.

Pojan kaulassa lukee ”Pardonne madre mia”, anteeksi äiti. Hän on Casper aka Willy (Edgar Flores). Casperin maailma on täynnä jengiläisiä, jotka hakkaavat 12-vuotiaita lapsia initiaatioriiteissä, syöttävät vihollisten ruumiita koirille ja tappavat “veljiensä” rakkaita. Näistä lähtökohdista ei ole helppoa uskoa valoisaan tulevaisuuteen. Silti Casper on toiveikas, kunnes häneltä riistetään se ainut, jolla on väliä.

Elokuvan nimi on Sin Nombre, Ei nimeä, jonka ohjaaja Cary Fukunagan palkittiin tänä vuonna Sundance-elokuvafestivaaleilla. Sen tapahtumat sijoittuvat Tapachulan kaupunkiin Etelä-Meksikoon. Sinne saapuvat myös nuori tyttö Sarya (Paulina Gaitan), joka on taivaltanut isänsä ja setänsä kanssa uuvuttavan matkan Hondurasista asti. Heidän on määrä matkustaa junalla tarunhohtoiseen New Jerseyhyn. Siellä odottaa isän uusi perhe, jonka luota isä on karkotettu takaisin kotimaahansa. Ratapihalla majailee joukko hylkiöitä, jotka uneksivat paremmasta tulevaisuudesta. Pitkän odotuksen jälkeen juna saapuu. Kyytiin hyppää myös Casper – tosin ei unelmien vaan ryöstöretken vuoksi.

Ei nimeä ei ole selviytymistarina. Se on realistinen kuvaus maailmasta, jossa väkivalta on luonteva keino osoittaa tunteita. Miehet ovat tosimiehiä, vaikka olisivat vasta lapsia. Tosimies tappaa osoittaakseen solidaarisuutta jengilleen, tehdäkseen vaikutuksen, kuuluakseen joukkoon. Monet pitävät Yhdysvaltoja myyttisenä ihmemaana. Vain harva pääsee perille toteamaan, etteivät unelmat toteudukaan. Väli-Amerikasta tulevat siirtolaiset joutuvat usein ryöstetyiksi, pahoinpidellyiksi ja hyväksikäytetyiksi jo läpikulkumatkallaan Meksikon halki. Lisäksi Yhdysvallat moittii etelänaapuriaan rajan vuotamisesta, minkä vuoksi Meksiko antaa sotilaiden kohdella siirtolaisia väkivaltaisesti.

Ravisteleva elokuva kärsii yhdestä katukuvausten kliseistä: romanttisesta sivujuonesta. Se tuntuu väkinäiseltä ja jopa vaivaannuttavalta. Toinen puute on se, että elokuvan naishahmot ovat lähinnä statisteja aggressiivisten miesten maailmassa. Saryan osa on seurata ensin lempeää mutta epärealistista isäänsä, sitten toivonsa menettänyttä Casperia. Kokonaisuutena elokuva on kuitenkin vahva. Sen suurin ansio on hypermaskuliinisen miehen roolin purkaminen. Uhon taakse kätkeytyy pelkoa, rakkauden kaipuuta ja itkua. Panssarissa kyynel saa näkyä vain mustana tatuointina silmäkulmassa. Elokuva saa pohtimaan, mitäköhän omalle pikkuveljelle kuuluu.

Ei nimeä – Sin Nombre elokuvateattereissa 30.10.

Teksti: TT

Kuva: Sandrew Metronome

Onko sinullakin se?

Moni luulee, ettei naisten välisessä seksissä ole riskejä. Moni on väärässä.

Lesbo- ja bi-naiset eivät pidä huolta itsestään.

Heidän keskuudessaan päihteiden väärinkäyttö, gynekologin välttely ja itsetuhoisuus ovat hälyttävän yleisiä ongelmia. He eivät myöskään puhu lääkäreille avoimesti suuntautumisestaan ja tarpeistaan.

Näin kertoo brittiläisen hyväntekeväisyysjärjestön Stonewallin tuore kyselytutkimus. Tutkimuksen pohjalta laadittiin terveysministeriön rahoittama julistekampanja, jonka tavoitteena on kannustaa lesbo- ja bi-naisia pitämään parempaa huolta terveydestään.

Suomessa vastaavaa tutkimusta ei ole tehty, joten julistekampanjaakaan on turha odottaa.

Täällä moni vähättelee seksiteitse tarttuvien tautien riskiä, eikä ihme. Tietoa kun on tarjolla äärettömän vähän. Jopa AIDS-tukikeskuksen työntekijältä menee helposti sormi suuhun, kun tulee puhe naisten välisen seksin vaaroista.

Ketun kyselykierroksen mukaan ilmiö on monelle tuttu:

”Se, ettei tautivaaraan suhtauduta täällä vakavasti, on suuri ongelma. Monet sairauksista leviävät helposti naisten välisten seksikäytäntöjen kautta. Tästä ei Suomessa puhuta juuri lainkaan. Toinen ongelma on se, että lesbo- ja bi-naiset eivät käy gynekologisissa tutkimuksissa kovin säännöllisesti, koska heillä ei ole tarvetta ehkäisyyn.”

Mutta miksi tutkimuksissa sitten pitäisi käydä, tutkija Minna Nikula Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta?

”Naisten välisessä seksissä on riskejä. Hiv voi tarttua sukupuolielinten eritteiden välityksellä, ja papilloomaviruksen saattaa saada ihokontaktista. Myös kohtalaisen yleinen herpes-infektio tarttuu kosketuksen kautta”, Nikula kertoo.

Lisäksi kosketuksen kautta leviää pahaa hajua aiheuttava sitkeä mikrobi trikomonas, jota ei tosin määritellä sukupuolitaudiksi. Ja toki tarkastuksissa kannattaa käydä esimerkiksi syövän ennaltaehkäisyn takia, vaikka seksielämää ei olisikaan.

Riskeistä on kuitenkin hyvin vähän tietoa, sillä tutkimusta vähemmistöryhmien seksuaalikäyttäytymisestä ei juuri ole. Tämä johtuu osittain tutkijoiden ja resurssien rajallisesta määrästä.

”Ja onhan siinä varmaan leimaantumisen pelkoa, ettei tällaisia aiheita lähdetä tutkimaan”, Nikula arvelee.

Mutta miten taudeilta sitten voisi suojautua? No, ainakin lateksikäsineillä ja suuseksisuojilla. Jälkimmäisiä on tosin vaikea löytää apteekeista. Suojia kannattaakin kysellä seksikaupoista tai etsiä netistä.

Ongelma ei tosin ole vain se, etteivät lesbo- ja bi-naiset tiedä tautiriskeistä. Moni välttelee gynekologilla käymistä ja tarpeistaan puhumista, sillä pelkää kohtaavansa ennakkoluuloja.

Pelko ei ole tuulesta temmattu. Joidenkin lääkärien ammattitaidossa tosiaan on toivomisen varaa:

”Olin tutkituttamassa kipeää mahaani. Lääkäri epäili kohdunulkoista raskautta siihen asti kun sanoin naiseni olevan kyvytön siittämään. Mielestäni aikuinen ihminen tietää, jos raskaus ei ole mahdollinen, joten pitäisi kai potilasta edes vähän uskoa.”

”Gynegologeilla ei mitään hajua siitä, minkälaista lesboseksi on. Eräskin sanoi, että ei siinä voi saada mitään sukupuolitauteja, eli turha niitä on edes testata. Niinpä niin, eihän siellä peiton alla tehdä muuta kuin pidetään toista kädestä kiinni.”

”Kerroin vanhahkolle naislääkärille seurustelevani naisen kanssa. Hän työnsi käteeni kolmen kuukauden ehkäisypillerit ja kirjoitti vielä reseptin mukaan, ”ettei sitten tarvitse tulla uudestaan”.”

Minna Nikula, olisikohan lääkäreitä syytä kouluttaa paremmin?

”Ehdottomasti. Ammattikorkeakouluissa seksuaaliterveyttä ja -käyttäytymistä käsitteleviä opintoja on enemmän, mutta lääkäreille tämä on vihreä asia. Heille ei ole tarjolla yhtä kokonaisvaltaista opetusta aiheesta.”

Totuuden nimissä on sanottava, että tautitilastot ovat Suomessa Euroopan mittakaavassa alhaisia. Siitä johtunee myös laiskuus perehtyä vähemmistöjen tarpeisiin.

”Eikä Suomessa ole yhtenäistä rintamaa, joka puhuisi asian puolesta”, Nikula sanoo.

Mutta ehkäpä jokaisen olisi syytä pitää huolta terveydestään riippumatta siitä, kehottaako joku ulkopuolinen tekemään niin. Tämä olisi lesbo- ja bi-naistenkin syytä oppia.

Lainaukset ovat otteita Ketun lesbo- ja bi-naisille syyskuussa 2009 tekemästä kyselystä.

Teksti: TT

Kuva: Netta Haikonen

Puolituisesta omnipotentiksi

Tein ennen henkisesti huorin: Annoin huomiotani ja palasia ajastani miehille materiaalista hyötyä vastaan. Sain uuden tietokoneenakun, sähkölämmittimen, ilmaisen asuinpaikan, polkupyörän korjauksen ja loputtomasti kyytejä sinne ja tänne. Mietin, vedätinkö heitä vai he minua. Minä lievensin heidän yksinäisyyttään olemalla läsnä ja kuuntelemalla heitä isolla koolla. Itselleni väitin, etteivät he mitään romanttisia tai seksuaalisia toiveita elättele, herrajumala. Tajuavathan he maalaisjärjellä, ettei täältä irtoa mitään. Jälkikäteen sain rakkaudentunnustuksia kirjeissä ja suoria pyyntöjä lomamatkoille Portugaliin. Minä olin sopivasti sokea.

Miten minä päädyin tähän halpamaiseen käyttäytymismalliin? Nyt häpeän sitä. Se oli kuin freelance escort -palvelua. Missä oli feminismini silloin? Ei missään. Se oli jäänyt äidinkielen oppikirjan väliin – yhteen pätkään Minna Canthista, siihen ohimennen annettuun informaatioon, että hän oli parantanut Suomen naisten asemaa. Mitä ilmeisimmin meidän keskisuomalaisessa koulussamme oltiin sitä mieltä, että sen enempää miesten ja naisten välistä tasa-arvoa ei tarvitse pohtia. Minna Canth on työnsä tehnyt, ja nyt on kaikki niin kuin pitää.

Yksin en ollut tarpeeksi viisas osatakseni kyseenalaistaa asemaani. Olinhan maalta, missä pojat rassasivat autoja ja tytöt lakkasivat kynsiä. Sillä siisti. Kun moponi hajosi tien päälle, isä ajoi autolla sen korjaamaan. Hän ei ehdottanut, että katsotaanpa tyttö yhdessä, mikä kosahti ja kas, opit korjaamaan sen ihan itse. Jos minut olisi otettu autotalliin mukaan, vaikka pakottamalla – en minä halunnut leipoakaan vapaaehtoisesti – olisin saattanut tehdä myöhemmin monta valintaa toisin. Ehkä suunnittelisin traktoreita tai lentäisin Fokkeria. Jos olisimme kaikki saaneet tehdä sitä mikä eniten kiinnostaa, sekoittuisimme kutsumuksiin autuaasti omien mielihalujemme mukaan. Naapurin Pasi päällystäisi sohvia ja harrastaisi vatsatanssia. Nyt meille ei annettu edes mahdollisuutta.

Ympäristö on kuin vaivihkainen hypnoosinauha. On mahdotonta ravistautua sen mantran ulkopuolelle, kun kukaan ei ole kertomassa tai näyttämässä, että toisinkin voi elää. Sitä tahtoo olla niin turvassa, poiketa muista vain oikealla tavalla – eikä niitä tapoja sillä nauhalla montaa luetella. Kaikki muu pelottaa. Tässä sukupuolirajoitteisessa puolituisten maailmassa, surullista kyllä, kaksi puolikasta todella tekee kokonaisen. Toistaitoisena on hankalampi elää.

Minulla olisi pitänyt olla nykyinen You can do it -asenteeni alusta asti. Sen sijaan asenteeni ”You can do some of it ja loput hoitaa isukki tai sen korvike” sai kaltaiseni kiltin tytön käyttämään avujani kierosti. Minun olisi täytynyt saada kuulla, että pystyn itsekin, jos yritän. Minut olisi pitänyt voimaannuttaa lapsena kertomalla, että olen Kaikkeen Kykenevä Pieni Ihminen, ja se hurmaava hymy – se on pelkkä kuorrutus.

Teksti ja kuva: Pauliina Hyppönen

Pääkirjoitus

14-vuotiaana pelkäsin, että synkimmät ajatukseni paljastuvat. Entä jos joku lukisi päiväkirjaani? Entä jos joutuisin sairaalaan ja höpöttäisin liikaa unilääketokkurassa? Ajattelin melodramaattisesti, että tällaisessa tapauksessa kuolisin häpeästä. Vuosikausia varjelin salaisuuksiani, kunnes uskalsin puhua niistä eräälle ihmiselle. Hänestä ajatuksissani ei ollut mitään ihmeellistä. Mietin, mitä oikein olin pelännyt. Sosiaalista kuolemaa? Nyt ymmärrän itseäni paremmin. Ulossulkemisen pelko on voimakas tunne, josta on vaikea järkeillä itseänsä ulos.

Tässä numerossa pohdimme pelkoa eri näkökulmista. Saija Aalto avaa pamfletissaan keskustelun yksin elävien naisten asemasta perhekeskeisessä yhteiskunnassa. Kuka jakaa pelon tulevasta, kun vessassa on vain yksi hammasharja? Aalto toivottaa hyvästit sinkkujen syrjinnälle ja vaatii äitiyspakkauksen vastinetta kaikille naisille.

Toiset eivät sen sijaan pelkää juuri mitään. Pauliina Hyppönen kertoo kolumnissaan, kuinka hän loi mielessään Raiskaajan hahmon päästäkseen pelkoonsa käsiksi. Rohkea on myös Taru Kinnusen sarjakuvan sankari, joka antaa hiipparille opetuksen.

Pelotonta kevättä,

Tiina

Jahti

Virtahepo olohuoneessa

Sarjakuvataiteilija Alison Bechdel kuvaa tragikoomisessa omaelämäkerrassaan suhdettaan salaisia homosuhteita harrastavaan isäänsä.

”Miksi minun piti kertoa? En ollut vielä edes harrastanut seksiä. Isällä oli ollut miessuhteita vuosia, eikä hän ollut kertonut kenellekään.” Parikymppisenä Alison Bechdelistä tosiaan tuntui siltä – ehkä isä hyppäsi rekan alle siksi, että hän paljasti olevansa lesbo. Itsemurhaa ei kuitenkaan koskaan vahvistettu.

Kulttisuosioon nousseen Lepakkoelämää-lesbosarjiksen luojan uutukainen Hautuukoti (Like) on henkilökohtainen tarina isän ja tyttären vaikeasta suhteesta. Kertomuksen näyttämönä toimii hieno talo, jossa asuu joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Heitä yhdistää vain perheside ja intohimoinen suhde harrastuksiin, joihin kukin syventyy omassa huoneessaan. Teos on saanut nimensä perheen hautaustoimiston mukaan, jossa kirjallisuutta opettava dandy-isä ahkeroi osapäiväisesti. Vapaa-ajallaan hän keskittyy puutarhan kitkemiseen tai huonekalujen entisöintiin.

Isän hahmo on painostava – muu perhe joutuu pidättelemään henkeään hänen kiukunpurkaustensa pelossa. Hengen pidättely kuvaa romaanin tunnelmaa: on vain ajan kysymys, koska kulissit sortuvat. Bechdel tarkastelee isänsä seksuaalisuutta tarkkasilmäisesti ja lempeästi. Aggressiivisuus kumpuaakin halujen väkivaltaisesta salaamisesta, ei vihasta. Hän kuvaa avoimesti myös omia kokemuksiaan naisten kanssa. Tummansävyinen teos on tulvillaan monitasoisia kirjallisuusviittauksia, jotka tuntuvat toisinaan jopa turhan alleviivaavilta.

Huumoria Hautuukodista ei silti puutu. Esimerkiksi isän yritykset hillitä tyttärensä orastavaa halua pukeutua miehekkäästi ovat hupaisia. Eräässä kohtauksessa pieni Alison lounastaa isänsä kanssa ravintolassa. Pihaan ajaa rekka, josta astuu miesten vaatteisiin pukeutunut karski nainen. ”Tuoltako sinä haluat näyttää?” isä kysyy kauhistuneena. ”En”, Alison vastaa vältellen. Lopulta käy ilmi, että isä on itsekin pukeutunut lapsena tyttöjen vaatteisiin. Vaatteet toimivat tietysti homoseksuaalisuuden metaforana. Ajatus taipumuksen periytymisestä saa hänet tolaltaan, mutta se vain lisää lapsen kiinnostusta. Kompleksisesta isästä tulee tyttärelleen tärkeä samastumiskohde.

Isä valitsi välttelyn, mutta Bechdel päätti kertoa tarinansa koko maailmalle. Se kannatti, sillä Hautuukoti voitti arvostetun Eisner-palkinnon vuonna 2007, ja amerikkalaislehdistö piti sitä yhtenä vuoden parhaista kirjoista. Ei ihme − se tekisi mieli heti lukea uudelleen.

Teksti: TT

Kuva: Like

Varjonyrkkeilyä

Elämäni alkumetreillä olin peloton kuin ryövärintytär kotiseutuni metsissä. En vieläkään maalle palatessani osaa kuvitella uhkien lurkkivan kuusien lomassa, en edes pimeällä. Eivät minun liikkeeni susia tai karhuja kiinnosta. Vasta myöhemmin kaupunkeja asuttuani olen oppinut säikkymään varjoja. Ihmisestä on tullut uhka.

Työmatkat natistelen lenkkikengilläni kehän vartta läpi Kontulan kotikulmilleni kummallisiin aikoihin, keskiyöllä ja ani varhain. Aluksi laukkasin vailla murheita. Sittemmin kaikkea pelkäävien jaskajokusten säikyttämänä olen avannut sinisilmäni. Välittömät reaktiot kuten ”Ethän sinä nyt tuonne lähde” ja ”Tytärtäni en päästäisi ikinä” tai ”Ole varovainen siellä, jospa kuitenkin menisit taksilla” saivat minut ihmettelemään, mitä he pelkäsivät. Tuskin ryöstöä, verkkarini viestivät ennemmin spurgua kuin massikasta. Pahoinpitelyä?
Silloin alitajuntani muokkasi minulle oman Raiskaajan.

Raiskaaja on milloin autossa, milloin talojen sisäpihoilla, milloin ihan kintereilläni. Olen hypännyt tikku sapelina nyrkissäni ojaan piiloon hämätäkseni häntä, kun hän ajaa matelee jenginsä kanssa ohitseni suunnitellen joukkomakaamista. Olen lukemattomia kertoja kuullut hänen narskuvat askeleensa takanani kuulokkeideni mölyn seasta ja ponnahtanut huutavana jousena ilmaan. Olen juossut maantiekiitäjänä karistaakseni hänet kannoiltani bongattuani hänet neuvonpidossa autokatoksessa tärähtäneen toverinsa kanssa.

Yön tunnelia juostessani olen tehnyt tusinan toimintasuunnitelmia suoran hyökkäyksen varalta, lajitellut variaatioita liikkeistä ja sanoista. Olen pyytänyt takavarikoitua nyrkkirautaa itselleni saadakseni etulyöntiaseman. Valitettavasti sillä voi kuulemma tappaa, joten jäin ilman. Mutta ei hätää, aloitin kuntonyrkkeilyn. Raiskaajani ei tietäisi, mikä häneen iski. Enkä minä edes ole väkivaltainen ihminen. En ainakaan ole ollut.

Turhaan paranoiaan taipuminen hävettää. Järjellä ajateltuna todennäköisyys on pieni: raiskaajahan on useimmiten uhrilleen tuttu. Enhän myöskään aktiivisesti kuvittele murskautuvani pianon alle! Tosielämässä minulle ei ole tapahtunut oikeastaan mitään pahaa. Olen niin kovasti säästynyt murheilta ja menetyksiltä, etten edes osaa odottaa niitä. En usko niiden olemassaoloon. Elän vahvasti tässä hetkessä enkä pysty näkemään tulevaan. Muistoja minulle ei juuri kartu. En näe painajaisia, ja kauhuelokuvia katsoessani joudun psyykkaamaan itseäni, jotta pelkäisin edes hieman.

Kuitenkin janoan pelkoa. Miksi muuten jäisin kellumaan noihin raiskauskuvitelmiin? Samasta syystä sunnuntaini tähtihetki on Hesarin kuolinilmoitusten selaaminen. Siksi eksyn netissä lukemaan tunneiksi raiskattujen vertaistukipalstaa sekä skitsofreenikoiden tarinoita pelkotiloista ja eristyneisyydestä. Siksi ahmin syömishäiriöisten kamppailukertomuksia kotikeittiön lämmöstä Lapinlahden sairaalaan.

En ole ainoa pelosta vieraantunut tänä hymiöaikana, jossa vanhukset ja vammaiset vain häviävät jonnekin, mieltä ylentävät ilopillerit tainnuttavat tuskaa ja ’Kuinka voit’ on menettänyt kysymysmerkkinsä. Mutta alkumieleni muistaa kyllä, että pelko kuuluu asiaan. On aina kuulunut. Sieltä kumpuaa tuo morbidi kaipuu yksityisiin, väkivaltaisiin kauhutarinoihin. Jos minua ei uhkaa sairaus, vanhuus, yksinäisyys tai menetys, haen pelon keinotekoisesti jostain, koska muuten tunteideni paletti on vajaa. Ilman lumepelkoa olisin täysin valmistautumaton, kun todellinen tuska potkaisee minusta ilmat pihalle.

Teksti ja kuva: Pauliina Hyppönen

Hillittömät seireenit

Hysterian avulla on yritetty kesyttää hallitsemattomia naisia 1600-luvulta lähtien.

Mitä hysteriasta tulee mieleen? Kirkumista. Sekoilua. Itkua. Huutamista. Ylikuohuvia tunteita. Ja ennen kaikkea – nainen. Hysteerisyys on syyte, joka vahvistaa itsensä: mitä enemmän nainen leimaa protestoi, sitä varmemmin hän myöntää sen todeksi. Naisen pelottavan tunteenpurkauksen voi sivuuttaa olankohautuksella ja sanomalla: ”Sinähän olet ihan hysteerinen”. Pari sataa vuotta sitten tällaisella toteamuksella oli vielä suurempi painoarvo. Silloin hysteria oli diagnoosi, jonka avulla hankalia naisia pyrittiin kesyttämään lääketieteen nimissä.

Hystera-käsitteellä viitattiin antiikissa kohtuun, jonka liikkumisen uskottiin aiheuttavan rintakipuja seksuaalisesta puutteesta kärsiville, intohimoisille naisille. Tätä ei tule sekoittaa moderniin hysteriaan, joka juontaa juurensa 1600-luvulta. Hysteriaa pidettiin hermostollisena sairautena, jonka oireita olivat unettomuus, hengenahdistus ja ruokahaluttomuus. Sairauden huippukausi sijoittuu 1800-luvulle, jolloin lääkärien asema vakiintui länsimaissa. Kunnioitus antoi heille mahdollisuuden ennennäkemättömään vallankäyttöön. He pitivät etenkin naispuolisten potilaiden puheita täysin epäluotettavina.

Euroopassa oli tuohon aikaan useita kylpylöitä, joissa hoidettiin hermosairauksia ja erityisesti hysteriaa. Yksi asiakkaista oli yläluokkainen tyttö, joka tuotiin ranskalaiselle vesihoitoklinikalle vuonna 1908. Potilaskertomuksen mukaan hän oli vilkas ja eloisa ja kuunteli mielellään veljiensä likaisia juttuja. Hän oli siis malliesimerkki hysteerikosta. ”Tällaiset naiset on kesytettävä. Siksi kylmällä vedellä saavutetaan tuloksia”, vesiterapeutti Alfred Béni-Barde kirjoitti. Lääkärin ja potilaan suhde oli kuin ajan perhemalli minikoossa: mies kesytti, nainen totteli.

Hysteriaa ei pidetty vain yläluokkaisten naisten sairautena. Taidehistorioitsija Anna Kortelainen kuvaa kirjassaan lääkäri Jean-Martin Charcot’n hermosairauksien klinikkaa Sâlpetrière-sairaalassa. Klinikalla järjestettiin bordellimaisia kiertokäyntejä, joiden aikana köyhät naiset asettuivat provokatiivisiin asentoihin ja tarjoutuivat mieslääkärien tutkittaviksi. Potilaat toistivat liikkeitä ja eleitä, joita lääkärit heiltä odottivat. Lääkärit ottivat haltuun naisten pelottavan seksuaalisuuden ja pistivät sen siistiin lääketieteelliseen lokeroon – epäilemättä hyvin kiihottuneina. Hysterian ajateltiin aluksi johtuvan seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttamasta traumasta. Charcot’n oppilas Sigmund Freud taas piti hysteerikkoja viettelijöinä, joiden tarinat traumoista olivat sepitettyjä. Psykoanalyysin keskittyminen potilaiden kertomuksiin mullisti lääketieteen, mutta ei suinkaan lisännyt tasa-arvoa.

Hysteriaa tutkineen Minna Uimosen mukaan puberteetin uskottiin 1900-luvun alussa tekevän tytöistä fyysisesti heikkoja ja alttiita huonoille vaikutteille sekä sairauksille. Siksi koulunkäynti oli heille vaativampaa kuin pojille. Naisten hermosairaudet nähtiin sekä liiallisen itsenäistymisen syynä että oireena. Kaikki, jotka eivät täyttäneet mukisematta kutsumustaan äitinä, olivat epäilyttäviä. Britanniassa ja Ranskassa naisasiaa ajaneet suffragetit leimattiin hysteerikoiksi, jotta heidän poliittisiin vaatimuksiinsa ei täytyisi suhtautua vakavasti. Kun yhtälöön liitetään hysteerikkojen hillitön seksuaalisuus, feministit olivat siis selvästi vain kunnon panon tarpeessa. Asenteet muuttuvat hitaasti: puutevihjailut ovat feministeille yhä arkipäivää.

Hysteria on sikäli joustava käsite, että sillä voidaan perustella myös viattomuutta. Vuoden 2001 doping-skandaalin aikana Virpi Kuitusen ja Milla Jauhon puolustusasianajaja Markku Fredman väitti, etteivät hiihtäjät tienneet Hemohes-pussin sisällöstä. Hän kertoi Kuitusen olleen suorastaan hysteerinen kuultuaan käyttäneensä dopingia. Tämä vakuutti ainakin välimiesoikeuden, joka uskoi naisten vilpittömyyteen.

Oli hysteerikko sitten sekopäinen kirkuja, viaton uhri tai seksikäs viettelijä, hän on vielä 2000-luvullakin tasapainoton ihminen. Eli nainen.

Lähteet: Anna Kortelainen: Levoton nainen: Hysterian kulttuurihistoriaa (Tammi), Edward Shorter: Psykiatrian historia (Mielenterveysseura), Minna Uimonen: Hermostumisen aikakausi. Neuroosit 1800- ja 1900-lukujen vaihteen suomalaisessa lääketieteessä.

Teksti ja kuva: TT

Sinkkunaisen pamfletti

Äitiyspakkauksen vastine kaikille naisille! Perheettömien syrjintä saa luvan loppua.

Kun yli 25-vuotiaalla naisella ei ole lapsia eikä hän elä tiiviissä parisuhteessa, hän on automaattisesti huonommassa asemassa kuin lapsellinen, vakiintunut kanssasisarensa. Kukaan ei jaa perheettömän naisen huolta taloudellisesta tilanteesta: yksin elävä maksaa kaiken yksin. Lapsia hankkiva pariskunta on suorastaan ylellisessä asemassa. Lapsen hankintaan kannustetaan yhteiskunnan taholta rahallisin korvauksin ja lakisääteisin lomin. Suomen sosiaalinen ilmapiiri on erittäin lapsiperhekeskeinen.

Lasten hankinta laitetaan usein syyksi sille, ettei nainen etene työurallaan. Työtä tekevä perheetön nainen ei kuitenkaan vältä lasikattoilmiötä. Jos työnantaja pelkää ylennyksiä miettiessään naisen äitiyslomakierrettä, hänen pelkonsa kohdistuu kaikkiin naisiin. Siis myös niihin, joilla ei ole ja joille ei tule lapsia. Uralla eteneminen hankaloituu sukupuolen takia, ei lasten.

Rahallisia pelkoja suurempi on kuitenkin lapsettoman tai yksin elävän naisen pelko sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Hän saa osakseen arvostelua ja asiattomia kyselyitä hirveän elämäntilanteensa johdosta. Lapsetonta syyllistetään eniten itsekkyydestä. Mutta miksi vapaaehtoinen lapsettomuus olisi itsekkäämpää kuin jälkikasvun hankkiminen sillä perusteella, että ”mä vaan haluun lapsia”? Kaikki eivät sitä paitsi pysty tulemaan raskaaksi vaikka haluaisivat.

Pahimmillaan yksinelo voi johtaa suoranaiseen syrjäytymiseen. Sinkulla ei ole asemaa perinteisessä perhemallissa, vaan hänen on huolehdittava erityisen tarkasti sosiaalisesta turvaverkostaan. On siis aika tehdä konkreettisia muutoksia lainsäädäntöön sinkkujen aseman parantamiseksi. Kas näin:

*Laissa määritellään kielletyksi seuraavat 20−35 -vuotiaille naisille esitetyt kysymykset: ”Milloinkas alkaa pienten jalkojen töminää kuulumaan?” ja ”Koskas se Herra Oikea mahtuu sinun elämääsi?”

*Lapsettomalle naiselle myönnetään oikeus äitiyslomaa vastaavaan lomaan. Loman saa käyttää vapaasti itsensä toteuttamiseen. Jokaiselle naiselle taataan vähintään yksi tällainen loma työuransa aikana.

*Äitiyspakkauksen vastine lähetetään myös yksineläville. Paketti voisi sisältää vaikkapa seuraavat tarpeelliset asiat: työkalusarja, punaviinipullo, aikakauslehden vuosikerta ja alennussopimus laajakaistaliittymästä.

*Oikeus kieltäytyä ylitöistä ja lyhentää työaikoja perhesyihin vedoten sallitaan kaikille. Sinkun on voitava viettää aikaa omaksi perheeksi määrittelemänsä yhteisön kanssa yhtä paljon kuin perinteisesti perheelliset oman perheensä kanssa.

*Yhden hengen talouksille aletaan maksaa päivärahaa. Koska kukaan ei ole jakamassa sinkun kuluja, on vain kohtuullista, että valtio osallistuu tähän.

*Yksin elävän naisen fyysistä ja henkistä hyvinvointia on tuettava tarpeeksi. Lukuisissa tutkimuksissa korostetaan, että nainen elää pidempään perheellisenä kuin sinkkuna. Siksi sinkun hyvinvointia on edistettävä esimerkiksi alennuksin liikuntapalveluista.

Tuntuuko lista järjettömältä? Taidat elää tiiviissä parisuhteessa tai omistaa lapsia.

Teksti ja kuva: Saija Aalto

Pääkirjoitus

Aktiivisuus on oikein. Itsehillintä on oikein. Tyyneys on oikein. Laiskuus on väärin. Pettäminen on väärin. Aggressiivisuus on väärin. Vai onko? Vastaisit ehkä toisella tavalla, jos olisit erilaisessa elämäntilanteessa. Arvorelativismin nimissä voisi todeta, ettei sillä ole oikeastaan väliä: absoluuttista hyvää ja pahaa kun ei ole olemassakaan. Useimmat meistä tarvitsevat kuitenkin jonkinlaisia periaatteita pitääkseen päänsä kasassa. Arvorajojen tunnusteleminen silloin tällöin ei silti liene pahitteeksi.

Näin me Ketussa tuumasimme tätä numeroa laatiessamme. Uusi kolumnistimme ja kuvittajamme Pauliina Hyppönen pohtii, mitä tarkoittaa olla nainen ja feministi. Onko hänen oltava aktiivinen hammas muutoksen rattaissa, vai riittääkö, että havahtuu toimintaan epäoikeudenmukaisuuden lävähtäessä kasvoille? Hieman samasta aiheesta kirjoittaa Namibiaan ihastunut Laura Meriläinen. Hän kysyy, tulisiko länsimaalaisen naisen maassa asuessaan kyseenalaistaa afrikkalaisten arvot vai pikemminkin omansa. Ja pitääkö kaikkea lopulta ottaa niin vakavasti?

Sitä mietin itsekin kirjoittaessani juttua feminismin suhteesta aggressiiviseen, naisvihamieliseen rap-musiikkiin. Voiko törkeiltä sanoilta yksinkertaisesti sulkea korvansa? Mutta voi niitä negatiivisia tunteita kanavoida muuallekin kuin taiteeseen. Niin tekevät Saija Aallon haastattelemat naiset, jotka purkavat aggressiotaan esimerkiksi nyrkkeilemällä ja valittamalla. Sokerina pohjalla on Taru Kinnusen sarjakuva, joka paljastaa, ettei ystävysten välisessä pokaamiskilpailussa ole niinkään kyse tavoitellusta naisesta, vaan homososiaalisesta bondaamisesta.

Toivotamme Ketun lukijoille oikein sopimatonta kaamosaikaa!

Tiina

Hysteerisiä akkoja

Monen mielestä naisten aggressiivisus on ihan ok, mutta siitä on yhä vaikea puhua.

Pumpattu alfauros uhoaa baarin edessä hakkaavansa kaikki kaupungin neekerit. Sitä pidetään tavallisena miehisenä käytöksenä hieman liian monen kaljan jälkeen. Kun keski-ikäinen nainen raivoaa metrossa, häntä pidetään sekopäänä. Kukaan ei kyseenalaista jääkiekkoilija Jarkko Ruudun tarvetta hakata pelitovereitaan kaukalossa, mutta sellaista Eva Wahlströmin haastattelua saa hakea, jossa ei olisi kysytty sitä, kuinka nainen voi harrastaa noin väkivaltaista lajia. Naisten aggressiota tutkineen Kirsti Lagerspetzin mukaan miesten ja naisten oletetaan suhtautuvan aggressioonsa eri tavalla. Miehiä rohkaistaan sen ilmaisemiseen, mutta agressiivinen nainen on ympäristön mielestä joko häiriintynyt tai vähintään epänaisellinen.

Vaginalla raskautetut ovat kuitenkin aggressiivisia siinä missä peniksen orjuuttamatkin. Aggressiotutkimus on keskittynyt pääosin miehiin, mutta sen verran on kyetty osoittamaan, ettei sukupuoli vaikuta radikaalisti ihmisen aggressiivisuuteen. Sen ilmaisemisen muoto kuitenkin vaihtelee. Miehet turvautuvat useammin lyömiseen, naiset taas puhuvat pahaa selän takana. Jos naisten aggressiivisuudesta puhutaan, samassa yhteydessä puhutaan lähes aina perheväkivallasta. Naisten väkivaltaisuuden lisääntymistä ja raaistumista kauhistellaan, koska sitä pidetään epänormaalina. Naistenhan kuuluisi olla rauhallisia, hiljaisia, huolehtivia ja suorastaan kykenemättömiä ärsyyntymään. Naiset saavat toki ilmaista naiseuteen kuuluvia häilyviä tunteitaan, mutta mielellään mahdollisimman huomaamattomasti, esimerkiksi ahdistuneita runoja kirjoittamalla tai siivoamalla.

Moni nainen suhtautuu silti aggressiivisuuteensa luontevasti. Kun heitä ärsyttää, he näyttävät sen. Yksi heistä on helsinkiläinen opettaja Meri, 28. Vaikka hän kokee olevansa kutsumusammatissa, kansankynttilä menettää säännöllisesti hermonsa.

- Hommanani on kasvattaa pahimmassa puberteetti-iässä olevia nuoria, joita ”ei vois vähempää kiinnostaa” muu kuin v-sanan hokeminen. Tosin edes pahimmat pahikset eivät nostata aggressioita niin pahasti kuin opettajanhuone, hän kertoo.

Liian monet hoitavat Merin mielestä ihmissuhteensa ja työasiansa yhtä kypsästi kuin huoneen oven takana notkuvat teinit.

- Eli puukottamalla selkään, ajamalla omaa etuaan, pätemällä olemattomilla saavutuksillaan ja purkamalla epävarmuutensa kiukutteluun, Meri kertoo.

Myös 33-vuotias toimittaja Suvi osaa listata heti useammankin asian, jotka tekevät hänestä aggressiivisen. Hänen adrenaliininsa saavat kohoamaan itsekeskeiset, kateelliset ja suvaitsemattomat ihmiset, sekä huono käytös.

- Esimerkiksi junissa ärsyttää se, että ihmisten pitää ruveta painelemaan niitä nappeja jo minuuttia ennen pysähtymistä. Mitä se renkuttaminen hyödyttää? Hajoavat vielä. Ovet avautuvat sitten, kun juna on pysähtynyt asemalle, hän puuskahtaa.

Merin tavoin hänkin raivostuu välillä työkavereidensa tavoista.

- Työpaikkani vessa näyttää välillä näyttää siltä, kuin siellä olisi käynyt norsulauma paskalla. Vessanharja sitä varten, että omat jälkensä voi siivota!

Suvi ilmaisee aggressiotaan mieluiten valittamalla. Se on hänen mukaansa elämän suola, joka tasapainottaa tunne-elämää.

- Jos olen vihainen jollekulle, sanon asiasta suoraan tai valitan hänen selkänsä takana. En tosin arvosta selkään puukottamista: minusta on parempi lyödä suoraan kasvoihin, kuten yksi kaverini asian ilmaisee, hän sanoo.

Mutta kun puhuminen ei auta, pitää toimia. Meri purkaa aggressiotaan mieluummin fyysisesti. Hän nollaa päänsä nyrkkeilemällä ja ampumalla.

- Ampuminen tosin ei ole viime aikoina tapahtuneiden kouluampumisien ansiosta työpaikallani mikään brassailuharrastus. Silti tiedän yllättävän monta naiskollegaa, jotka käyvät ampumassa, Meri kertoo.

Molemmat pitävät aggression ja muiden tunteiden ilmaisemista tärkeänä henkiselle tasapainolleen. Välillä sitä nyt vain täytyy rähistä, valittaa, nyrkkeillä, huutaa tai luukuttaa musiikkia täysillä.

Meri ei ole mielestään joutunut tukahduttamaan aggressiivisuuttaan siksi, että hän on nainen. Suvia ärsyttää jo ajatus siitä, että naisen pitäisi sukupuolensa takia ilmaista negatiivisia tunteitaan hillitysti.

-Ehkä aggressiivisuus on kuitenkin miehille sallitumpaa kuin naisille, vaikka näin ei todellakaan pitäisi olla. Ainakin sitä pidetään enemmän miesten kuin naisten ominaisuutena, hän pohtii.

Kumpikaan haastatelluista ei omien sanojensa mukaan häpeä tai piilottele aggressiivisuuttaan. Tästä huolimatta he eivät halua esiintyä jutussa omalla nimellään. Omasta aggressiivisuudesta puhuminen merkitsee naisille helposti leimautumista vihaiseksi nuoreksi naiseksi. Ja sehän voitaisiin tulkita nykypäivänäkin mielenhäiriöksi.

Lähde: Naisten aggressio (Kirsi Lagerspetz)

Teksti: Saija Aalto

Kuva: Netta Haikonen

Herra Karju vs. Helmiketjufeministi

Törmäsin viikkoja sitten ihan oikeaan sovinistisikaan (Sus Chauvinus domestica). Sellainen on nykyään melkein eksoottista. Eräs asiakas, nimettäköön hänet surutta hra Karjuksi, halusi hotellimme drinkkibaarista välttämättä pihvin Jägereidensä välissä. Keittiö on kiinni, kerroin. Minä en ole kokki, informoin. Turhaan. Hra Karju oli päättänyt, että Minä. Paistan. Hänelle. Pihvin. NYT. Hän oli kummallisen raivoissaan, henkilökohtaisuuteen asti loukkaava ja vakavissaan sitä mieltä, että en ole todellinen nainen, jos en osaa paistaa töistä kotiin tulevalle miehelleni pihviä. Huolimatta siitä, että olen lesbosuhteessa elävä kasvissyöjä, vapisin kärsimättömästä kiukusta. Todellinen nainen! Mistä lähtien naiseus on voitu määritellä absoluuttisesti? Oikea prinsessa! Herneitä patjan alla! Uskoisitko, Andersen – joku ottaa satusi todesta!

Itsepintaisen inttämissession jälkeen valmistin Karjulle mikrossa kinkkujuustovoileivän. Karju oli lumoutunut kyvyistäni ja säteili kiitollisuutta. Hänen oli siis pakko – aivan pakko saada todistaa itselleen, että minä olin se, joka hän halusi minun olevan: hellanjatke. Tämän jälkeen hän ojenteli käsiään minua kohti, jolloin luulin hänen kättelevän sovinnollisesti, mutta hänpä suuteli ja hiveli käsiäni. Toinen asia, mitä en voi käsittää tai hyväksyä: asiakaspalveluhenkilön – olkoon hän mies, nainen tai simpanssi – käsien, vyötärön tai takapuolen fyysinen tunnustelu eivät ole automaattisia bonuksia palvelun päälle. Eivät enää 2000-luvulla. Jopa ennen toisen lemmikkieläimeen kajoamista kysytään lupa. Haluan pieniä purukalustoja istutettavan ympäri kehoani. Teräviä!

Hra Karjun asenneskleroosi on parantumaton. Voisin istua hänen kanssaan viisi terapeuttista istuntoa viikossa, ja silti naiset olisivat hänen mielestään luotu pohjimmiltaan aina Häntä/Heitä varten. Mutta minä olen kärsivällinen feministi. Uskon asenne-evoluutioon. Jo seuraava sukupolvi integroituu paremmin. Minun tai kaltaisteni jälkikasvun ympäröimänä Hra Karjun pieni toivonporsas imee itseensä uusia vaikutteita ja saa ehkä opetettua niistä vuosien saatossa osan vanhemmilleenkin. Enkä minä tarkoita sitä, että tuosta porsaasta kuuluisi tulla suvaitsevaisuuden perikuva, ehei – toivon vain, että hän oppisi kunnioittamaan naisia edes auttavasti.

Kaikista tuskastuttavinta on se, että minä myrkytyin tuosta kohtaamisesta niin, että niskakarvani nousevat pystyyn nähdessäni hra Karjua muistuttavia miehiä. Tahtomattani. Joudun muistuttamaan itseäni siitä, että suurin syy öykkärimäisyyteen on pelko ja siitä kumpuava raivo. Kas minulla kun on päänahkaa myöten nyrhitty tukka, hieman nenäkäs asenne ja nöyristelemätön ruumiinkieli; kaikki minussa viestittää anti-hellanjatkeisuuttani. Ja jos jotain ei ymmärrä, tuntee auttamatta jäävänsä sen ulkopuolelle, ja se taas on loukkaavaa ja perin nöyryyttävää. Primitiivinen reaktio tähän lienee taistelutahto, vastahaasteen heittäminen. Säälikäämme hra Karjua: hän on ahdistunut häkkisika, joka on heitetty pihaton keskelle – ei osaa muuta kuin heijata itseään ja purra ohikirmaavia luomulajitovereitaan.

Olen maltillinen idealisti. En ole se barrikadeille kiipeävä röyhkeänrohkea feministi, vaan se, joka istuu siellä juurella ja miettii sumusilmin, kuinka barrikadi kuulostaa barrakudan serkulta. Riittääkö pelkkä tiedostaminen ja toimintaan havahtuminen vasta kun epätasa-arvoisuus läimähtää kirvellen kasvoille? Lasketaanko haparoiva bona fide -feminismini? Totta ketussa lasketaan. Oikea nainen, Todellinen prinsessa, Oikea feministi: myyttejä kaikki tyynni.

Teksti ja kuva: Pauliina Hyppönen

Keeping it real

Saako feministi kuunnella naisivihamielistä rapia?

“I ain’t got no motherfucking friends. That’s why I fucked your bitch you fat motherfucker!”

Nämä sanat iskivät 15-vuotiaaseen tajuntaani kuin moukari. Kyseessä oli Tupac Shakurin kappale Hit ’Em Up, joka oli suunnattu hänen kilpailijalleen Biggie Smallsille. Hip hopin maailma oli täynnä aggressiivisuutta, kapinaa, rohkeutta ja ylpeyttä. Se oli juuri sitä, mitä kaipasin. Meri-Rastilan vessapaperinvärisessä kerrostalossa syttyi suuria tunteita: minusta tuli Tupacin suuri ihailija. Vaihdoin sähköpostiosoitteeni tupacrulez@hotmail.comiksi, opettelin 2Pacin kappaleiden sanat ulkoa ja lauloin niitä innoissani suomalaisfilippiiniläisen ystäväni kanssa. Halusin itsekin olla rohkea ja ihailtu räppäri, joka uskaltaa sanoa asiat suoraan. Leuhkin Tupac-tietoudellani: olin varma, että Biggie, levypomo Suge Knight ja räppäri Sean “Puff Daddy” Combs olivat hänen salamurhansa takana. Tupac oli mielestäni karismaattinen marttyyri, joka kuoli rehellisyytensä tähden.

Sitten näin dokumentin, jossa Tupacin kerrottiin joutuneen oikeuteen raiskauksesta. “Ei Tupacin tarvinnut ketään raiskata. Hänellä oli naisia joka sormelle”, lähipiirin edustaja vakuutti. Selitys vaikutti niin huonolta, että mieleni täytti epäilys: oliko teinivuosieni idoli seksuaalirikollinen? Onhan hänen lyriikoissaan toisaalta misogyniaa ja väkivaltaa, mutta pahimmasta päästä ne eivät ole. Ihailuni vaihtui lievään pettymykseen, mutta en raaskinut luopua Tupacin musiikista. Myöhemmin tutustuin misogyniaan Eminemin, Snoop Doggin ja Twistan muodossa. He olivat mielestäni kaikki loistavia – naisvihamielisistä sanoituksistaan huolimatta. Ja siitäkin huolimatta, että tiesin Snoopin kuvanneen kotonaan pornoleffaa ja pettäneen vaimoaan mennen tullen. Asia alkoi todella vaivata minua vasta sitten, kun kiinnostuin feminismistä. Pystyisinkö kutsumaan itseäni feministiksi luopumatta lempimusiikistani?

Miten on, naistutkija Tuija Modinos, saako feministi kuunnella rapia?

- Oikeastaan tekisi mieli kysyä, miksei saisi kuunnella? Jos haluaa kriittisesti pohtia, mistä rapissa oikein on kyse, on perehdyttävä aiheeseen syvemmin, Modinos sanoo.

Hänen mukaansa rap on olennainen osa afrikkalaisamerikkalaista kulttuuria, jonka sanoituksia ei tulisi tulkita kirjaimellisesti. Uho, kärjistäminen, provosointi ja värikkäät ilmaukset kuuluvat genren retoriikkaan. Ne edustavat vastarintaa valtaapitäville.

- Räppäri Chuck D kiteytti asian sanomalla, että rap on mustien CNN. Silloin, kun musta vähemmistö ei saanut ääntään kuuluviin valtavirtamediassa samassa määrin kuin nyt, rap toimi yhtenä tiedottamisen väylänä ja yhteiskuntakritiikin äänenä.

Viime vuosikymmenten aikana musiikissa ja sitä ympäröivässä kulttuurissa on tapahtunut suuria muutoksia. Rap on siirtynyt itse tehtyjen c-kasettien jakelusta kadunkulmissa miljoonaluokan bisnekseksi.

Valtavirtamedian tarjonnasta voisi päätellä, että rap on pelkkää koruilla, autoilla ja naisilla brassailevaa bling blingiä. Marginaalisempi, yhteiskunnallisesti kantaa ottava musiikki jää sen varjoon.

Mutta ei se silti poista sitä tosiasiaa, että suurin osa rap-sanoituksista on kamalan sovinistisia. Miten niihin pitäisi suhtautua?

- No onhan se niin, että hyytävän misogyynisiä sanoituksia löytyy, eikä kaikkea voi laittaa pelkän retoriikan piikkiin. Mutta sama pätee kaikkeen populaarimusiikkiin.

Pitäisikö naisvihamieliset levyt sittenkin heittää roskikseen?

- Ei niiden kuuntelu tarkoita automaattisesti sitä, että allekirjoittaisi laulujen sanoman. Kuuntelunautinto voi syntyä myös rytmin ja melodian oivaltavasta yhdistämisestä sekä tavasta, jolla rap-musiikissa puretaan ahdistusta, aggressiota ja vihaa, Modinos sanoo.

Rapin seksistisyyttä tutkinut Tuomas Alho on samaa mieltä.

- Rap-musiikin kuluttaja ei ole passiivinen pesusieni, joka imee kaiken kuulemansa kritiikittä sisäänsä, hän toteaa.

Seksistisen rapin suosio kuitenkin osoittaa, että naisvihamieliselle musiikille on länsimaissa tilausta.

”Asetta kantavan ja munaansa heiluttavan mustan lainsuojattoman identiteetti on hyödykkeeksi muutettavissa oleva hahmo, joka on avoin kaikille sitä esittämään haluaville”, sanoo kirjailija ja muusikko Carl Hancock Rux.
Siis myös kaltaiselleni tytölle, joka fantasioi teininä räppärin hohdokkaasta urasta.
Mutta ei misogyynistä musiikkia tehtailla ainoastaan sen vuoksi, että se käy kaupaksi valkoihoisille. Se ilmentää myös afrikkalaisamerikkalaisen yhteisön omaa seksismiä, huomauttaa hip hop -journalisti Nelson George. Hän ottaa esimerkiksi Tupacin raiskausoikeudenkäynnin, jota monet pitivät rasistisena yrityksenä syöstä ikoni jalustaltaan. Tällainen vainoharhaisuus teki heistä Georgen mukaan sokeita oikeusprosessin yhteydessä esitetyille faktoille.
Niin. Toisaalta räppärit pönkittävät itse negatiivisia stereotypioita, toisaalta musiikin kauhistelun tekopyhän pinnan alla piilee ihailua äärimaskuliinista machoilua kohtaan. Onneksi seksismiä kritisoidaan myös genren sisällä: esimerkiksi räppärit Eve, Queen Latifah, The Coup, Salt-N-Pepa ja Dead Prez ovat arvostelleet kappaleissaan naisvihamielisyyttä.
Kun maailma muuttuu, myös rap genrenä muuttuu.
- Seksismi ei ole väistämätön osa rapia: räppäämällä on taisteltu seksismiä vastaan, ja tullaan taistelemaan jatkossakin, Alho tiivistää.

Lähde: Seksismi ja sukupuoli valtavirran rap-musiikissa (Tuomas Alho)

Teksti: TT

Kuva: Matti Nissinen

Valkoisen naisen Afrikka

Namibiassa länsimaalaisen naisen on opeteltava kävelemään hitaammin ja ymmärtämään maan konservatiivisia arvoja.

Lämpötila on kohonnut 30 lämpöasteen paremmalle puolelle. Odotan taksia kadunkulmassa ja kiroan vaatetustani. Farkut tuntuvat sulavan reisiäni vasten, ja kevyt kesätoppi tuntuu toppatakilta. Onneksi taksin ilmastointi pelaa: ikkunat ammottavat auki, ja viilentävä ilmavirta helpottaa oloa hieman. Olemme matkalla Namibian pääkaupungin Windhoekin keskustaan. Ohikiitävä maisema muuttuu slummista teollisuusalueeksi ja lopulta keskustan vilinäksi. Rämisevän taksivanhuksen ikkunasta näen Namibian koko ihmiskirjon. Maassa on kolmetoista eri heimoa. Ihailen owambo-naista, joka kantaa ruukkua päänsä päällä ja himba-naista, joka on valellut paljaan vartalonsa punaisella okralla. Taksikuski keskeyttää ajatukseni ja aloittaa jo tutuksi tulleen kysymyslitanian: mistä olet kotoisin, mitä teet Namibiassa, oletko naimisissa, haluatko viedä minut kanssasi Eurooppaan?

Puolitoista vuotta sitten olin viittä vaille valmis medianomi; opintorekisteristä uupui vain loppuharjoittelu. Viestinnän opettajani ehdotti harjoittelupaikaksi Misa Namibiaa eli Media Institute of Southern Africaa. Noudatin hänen neuvoaan ja lähdin. Kolmen kuukauden harjoittelujakson jälkeen Suomen pimeys ja ihmisten koleus eivät tuntuneet kovin houkuttelevilta vaihtoehdoilta. Halusin pois oravanpyörästä maahan, jossa sana deadline on joustava käsite, ja jossa pukumiehet- ja naiset eivät harpo kadulla latte-pahvimukit kädessä, kännykkä korvalla seuraavaan palaveriin. Letkeä afrikkalainen elämäntyyli sopi minulle. Toisen kerran pääsin maahan tekemään tilaustyönä videon hiv-positiivisista naisopettajista Namibian opettajaliitolle. Kolmannen kerran tulin tänne YK-harjoittelijaksi UNESCOlle. Joka kerta Namibiaan saapuessani joudun hidastamaan nopeaa eurooppalaista kävelytyyliäni afrikkalaisten maleksivaan kävelyrytmiin sopivaksi. Mutta mikäs siinä, maleksiessa ehtii paremmin tarkkailla ympäristöä. Aurinkoisen pinnan alla kaikki ei kuitenkaan ole niin auvoisaa.

Taksin ikkunasta näkee vain pintaa. Ruukkua kantava owambo-nainen on ehkä juuri saanut maistaa aviomiehensä nyrkkiä kotona. Namibiassa naisiin kohdistuva väkivalta on arkipäivää, ja heillä on miehiin verrattuna vain vähän oikeuksia. Mies on perheessä se, joka tekee päätökset, ja naisen tulee kunnioittaa niitä kyseenalaistamatta. Haluaisin huutaa, ettei se ole oikein, mutta se on turhaa. Jos kummastelen namibialaisten tapoja ääneen, minua pidetään röyhkeänä ulkomaalaisena, joka yrittää tuputtaa omia arvojaan afrikkalaisille. Vaikka en ollut edes syntynyt silloin kun Namibia eli Saksan kolonialismin alla, olen silti valkoihoinen eurooppalainen ja sen ansiosta vastuussa alistamisesta. Minun on siis vain yritettävä ymmärtää paikallista kulttuuria. En välillä tiedä, mitä voin sanoa ja mitä en. Mutta eivätpä namibialaiset miehetkään aina tiedä, miten suhtautua valkoiseen, itsenäiseen eurooppalaiseen. Namibiassa naiset ovat prinsessoja, jotka eivät missään nimessä osallistu kauppakassien kantamiseen. Joitakin namibialaisia miehiä viehättää eurooppalaisen naisen halu osallistua kauppakassien kantamiseen, mutta toiset ottavat sen loukkauksena. ”Enkö ole tarpeeksi vahva huolehtimaan sinusta?” he kysyvät.

Namibialaiset miehet ovat persoja alkoholille. En ole aikaisemmin törmännyt baarissa yhtä päällekäyviin iskuyrityksiin ja kovaan kourimiseen. On turha selittää, ettei käsivarresta repiminen ole toimiva iskutaktiikka. Namibian yössä pätevät viidakon lait: koko ajan on oltava valppaana. Täällä nainen ei voi matkustaa öisin yksin taksilla. On turhauttavaa, kun en voi lähteä hetken mielijohteesta illalla yksin ulos. ”Sinun on tehtävä suunnitelma”, on neuvo, jota Namibiassa kuulee usein. Miespuolinen ystäväni kertoi minulle, ettei nainen ei saa koskaan tulla humalassa kotiin miehen jälkeen. Se loukkaa miehen kunniaa. Minua se pöyristyttää.

Naisella menee Afrikassa helposti maine. Bilettävä, klubeilla käyvä nainen saa nopeasti maineen helppona nakkina. Bilettävä, naisia kaatava mies taas on alfauros. Niin niin, samaa virttä lauletaan myös Suomessa, mutta Afrikassa nainen ei välttämättä löydä aviomiestä biletysvuosien jälkeen. Maine on kaikki kaikessa. Länsimaalaisena naisena minuun pätevät eri säännöt, mutta namibialaiset ajattelevat silti salaa, ettei minulla ole moraalia, koska viihdyn ystävieni kanssa baareissa. Ajattelutapa on loukkaava, joskin ymmärrettävä. Itse mietin usein, miten naiset voivat elää yhteiskunnassa, jossa heidän on elettävä niin rajoittuneesti.

Muutos on kuitenkin käsillä. Ystäväni mukaan paikallinen kulttuuri on pikku hiljaa muuttumassa länsimaalaisemmaksi. Namibiassa perustettiin vuonna 1989 feministinen organisaatio Sister Namibia, joka julkaisee samannimistä lehteä. Järjestö tekee sukupuolitutkimusta sekä tarjoaa naisille koulutusta johtajuudesta, ihmisoikeuksista ja hiv:stä. Se on toiminut Namibiassa aktiivisesti tasa-arvon edistämiseksi. Lehti on yksi neljästä maassa ilmestyvästä aikakauslehdestä. Namibian heikon opposition vuoksi medialla on ollut suuri rooli hallituksen toimien kyseenalaistajana.

Toinen mielipidevaikuttaja on televisio. Namibialaiset katsovat paljon amerikkalaisia tv-sarjoja, joiden kautta välittyy länsimainen käsitys miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta.

- Maaseudulla, missä ei ole sähköä eikä telkkareita, asenteet ovat edelleen hyvin perinteisiä, mutta Windhoekissa ne ovat muuttumassa. Minä tiedän oikeuteni, enkä suostuisi miehen alistettavaksi, sanoo 22-vuotias toimittajaopiskelija Selma Shipanga.

Toinen ystäväni myöntää, että namibialaisten naisten pitää todistaa voivansa tehdä ”miesten” töitä.

- Syrjintää tapahtuu, mutta maamme itsenäistymisen jälkeen naisten asema on parantunut. Olen menossa naimisiin, mutta en koskaan voisi heittäytyä mieheni elätettäväksi, kertoo 30-vuotias atk-asiantuntija Marbeline Goagoses.

Länsimaalaiset ajattelevat usein, että afrikkalaiset naiset eivät halua menestyä työelämässä, vaan ovat tyytyväisiä kotirouvan rooliin.

- Me emme ole vain kotirouvia. Jotkut meistä ovat feministejä, jotka haluavat oman uran, Selma jatkaa.

Mutta millä hinnalla namibialaiset naiset voivat olla täysin itsenäisiä? Heidän perheensä ja sukulaisensa elävät usein yhä perinteisessä maailmassa, jota vastaan kapinoivaa nuorta tyttöä ei katsota hyvällä. Tunnen olevani onnekas. Olen koulutettu, itsenäinen nainen ja saan itse päättää, mitä elämälläni teen. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että länsimaalainen nainen voisi välillä heittäytyä afrikkalaiseksi prinsessaksi. Afrikka on saanut minut epäilemään itsenäisyyttäni. Nautin salaa, kun mies ei anna minun kantaa kauppakasseja ja kysyy viattomasti kuin lapsi äidiltään, mitä ruokaa on illalliseksi.

Vaivun usein omiin ajatuksiini taksissa. Matka kaupungista lähiöön on pitkä, ja taksikuski kerää auton täyteen ihmisiä, jotka viedään kotiin ennen minua. Namibian aurinko on armoton, ja ahtaassa autossa tunnen, kuinka hiki virtaa selkääni pitkin. Katselen ihmisiä ja mietin, minne he ovat menossa. Suurin osa mustista pääkaupunkilaisista asuu Katutura-slummissa, kaupungin toisella laidalla, jonne minulla ei ole auringon laskettua yksin asiaa. Auringon painuessa vuorten taakse taksikuski keskeyttää jälleen poukkoilevat ajatukseni: mistä olet kotoisin, oletko naimisissa, onko sinulla vapaata siskoa tai sukulaistyttöä? Hävytöntä, seksististä – ja viihdyttävää. Kaikkea ei pidä ottaa niin vakavasti.

Marbeline Goagoses ja Selma Shipanga tietävät oikeutensa.

Teksti ja kuvat: Laura Meriläinen

Alpha lesbians

Teksti ja kuvat: Taru Kinnunen

Pääkirjoitus

Jos luopuisin baareissa käymisestä, säästäisin vuodessa noin 3000 euroa. Sillä rahalla saisin pikaisesti laskettuna taulutelevision, uuden tietokoneen, iPhonen ja matkan Sardiniaan. Mutta jos olisin mies, voisin kuluttaa baariin 3000 euroa ja lähteä sen lisäksi Sardiniaan. Miehen euro on nimittäin edelleen naisen 80 senttiä.

Siis ainakin teoriassa. Suurin osa 20 prosentista selittyy mies- ja naisvaltaisten alojen erilaisella palkkauksella, mutta myös samasta työstä maksetaan eri liksaa sukupuolen mukaan. Taloussanomien tutkimuksen mukaan miespuolisen ravintolapäällikön palkka on noin 450 euroa suurempi kuin naispuolisen. Hallituksen uusi tasa-arvo-ohjelma pyrkii kuromaan eroa umpeen viidellä prosentilla. Kuinkahan siinä käy?

Onneksi on aina niitä, jotka siirtyvät sanoista tekoihin. Tina Aspiala perusti naisille tarkoitetun Hyväsisko.netin vastalauseena miesten hyvä veli -systeemille. Palvelun avulla voi etsiä työtä, työntekijöitä ja kavereita. Hyväsiskolla on jo 340 käyttäjää, ja määrä kasvaa koko ajan. Rekisteröidyin itsekin ja löysin heti liudan tuttuja.

Mutta aina ei jaksa verkostoitua ja päivitellä ja tiedostaa. Kaikilla on paheensa − toiset tuhlaavat rahansa baareissa, toiset särkevät sydämiä. Vastuuton päätoimittajamme Saija Aalto listaa kymmenen rukkasklassikkoa, joita kannattaa välttää. Jos olet sydäntensärkijän sijasta tuurijuoppo, tutustu Hehkun ekosysteemiin ja opit tunnistamaan piinallisen 80-luvun jäänteen jo kaukaa.

Ylpeänä esittelemme sinulle kierofeministisen Ketun ensimmäisen numeron. Nautinnollisia lukuhetkiä!

Tiina

Päätoimittaja

Helsinki 4.8.2009

Perkeleen palkkaero!

Pirjo saa vähemmän palkkaa kuin Pasi, mutta onko se Pirjon, Pasin vai pomon vika? Entä ratkaiseeko hallitus ongelman uudella tasa-arvo-ohjelmallaan?

Muistan sen yhä. Työpaikalleni saapui kaunis ja karismaattinen nuorimies, josta tuli välittömästi pomon suosikki. Hän sai aloituskesänään työsuhdekännykän ja palkallisen lomaviikon. En välittänyt, sillä olin määräaikainen. Säälin silti naispuolista kollegaani, joka oli tullut taloon ennen kultapoikaa. Hän sai tyytyä palkattomaan lomaviikkoon, maksuttomiin ylitöihin sekä siihen, että työsuhdekännykkää piti vängätä monta kuukautta. Myöhemmin sain paremman työpaikan. Järkytyin, kun huomasin saman ilmiön toistuvan: kun mies puhui työporukalle, hän katsoi silmiin vain toisia miehiä. Siitäkin huolimatta, että suurin osa ryhmästä oli naisia.

On vaikeaa mitata pinnan alla piileviä arvorakenteita, mutta palkkojen vertailu on helppoa - tai ainakin helpompaa. Monet tosin pitävät naisten ja miesten palkkaeroa myyttinä. Sen uskotaan selittyvän mies- ja naisvaltaisten alojen palkkauksen ja töiden vaativuustason erilaisuudella (“Kyllä rakennusmiehen työ on raskaampaa kuin sairaanhoitajan!”) sekä sillä, etteivät naiset uskalla pyytää tarpeeksi liksaa(“Mitäs ovat niin nöyriä!”). Vuonna 1986 tuli voimaan tasa-arvolaki, jonka tarkoitus oli parantaa naisten asemaa etenkin työelämässä. Työsyrjintä on kriminalisoitu rikoslaissa. Silti naisten ja miesten palkkaero on nykyisellään 20 prosenttia. (lisää…)