Pääkirjoitus

14-vuotiaana pelkäsin, että synkimmät ajatukseni paljastuvat. Entä jos joku lukisi päiväkirjaani? Entä jos joutuisin sairaalaan ja höpöttäisin liikaa unilääketokkurassa? Ajattelin melodramaattisesti, että tällaisessa tapauksessa kuolisin häpeästä. Vuosikausia varjelin salaisuuksiani, kunnes uskalsin puhua niistä eräälle ihmiselle. Hänestä ajatuksissani ei ollut mitään ihmeellistä. Mietin, mitä oikein olin pelännyt. Sosiaalista kuolemaa? Nyt ymmärrän itseäni paremmin. Ulossulkemisen pelko on voimakas tunne, josta on vaikea järkeillä itseänsä ulos.

Tässä numerossa pohdimme pelkoa eri näkökulmista. Saija Aalto avaa pamfletissaan keskustelun yksin elävien naisten asemasta perhekeskeisessä yhteiskunnassa. Kuka jakaa pelon tulevasta, kun vessassa on vain yksi hammasharja? Aalto toivottaa hyvästit sinkkujen syrjinnälle ja vaatii äitiyspakkauksen vastinetta kaikille naisille.

Toiset eivät sen sijaan pelkää juuri mitään. Pauliina Hyppönen kertoo kolumnissaan, kuinka hän loi mielessään Raiskaajan hahmon päästäkseen pelkoonsa käsiksi. Rohkea on myös Taru Kinnusen sarjakuvan sankari, joka antaa hiipparille opetuksen.

Pelotonta kevättä,

Tiina Tuppurainen

Jahti

Virtahepo olohuoneessa

Sarjakuvataiteilija Alison Bechdel kuvaa tragikoomisessa omaelämäkerrassaan suhdettaan salaisia homosuhteita harrastavaan isäänsä.

”Miksi minun piti kertoa? En ollut vielä edes harrastanut seksiä. Isällä oli ollut miessuhteita vuosia, eikä hän ollut kertonut kenellekään.” Parikymppisenä Alison Bechdelistä tosiaan tuntui siltä – ehkä isä hyppäsi rekan alle siksi, että hän paljasti olevansa lesbo. Itsemurhaa ei kuitenkaan koskaan vahvistettu.

Kulttisuosioon nousseen Lepakkoelämää-lesbosarjiksen luojan uutukainen Hautuukoti (Like) on henkilökohtainen tarina isän ja tyttären vaikeasta suhteesta. Kertomuksen näyttämönä toimii hieno talo, jossa asuu joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Heitä yhdistää vain perheside ja intohimoinen suhde harrastuksiin, joihin kukin syventyy omassa huoneessaan. Teos on saanut nimensä perheen hautaustoimiston mukaan, jossa kirjallisuutta opettava dandy-isä ahkeroi osapäiväisesti. Vapaa-ajallaan hän keskittyy puutarhan kitkemiseen tai huonekalujen entisöintiin.

Isän hahmo on painostava – muu perhe joutuu pidättelemään henkeään hänen kiukunpurkaustensa pelossa. Hengen pidättely kuvaa romaanin tunnelmaa: on vain ajan kysymys, koska kulissit sortuvat. Bechdel tarkastelee isänsä seksuaalisuutta tarkkasilmäisesti ja lempeästi. Aggressiivisuus kumpuaakin halujen väkivaltaisesta salaamisesta, ei vihasta. Hän kuvaa avoimesti myös omia kokemuksiaan naisten kanssa. Tummansävyinen teos on tulvillaan monitasoisia kirjallisuusviittauksia, jotka tuntuvat toisinaan jopa turhan alleviivaavilta.

Huumoria Hautuukodista ei silti puutu. Esimerkiksi isän yritykset hillitä tyttärensä orastavaa halua pukeutua miehekkäästi ovat hupaisia. Eräässä kohtauksessa pieni Alison lounastaa isänsä kanssa ravintolassa. Pihaan ajaa rekka, josta astuu miesten vaatteisiin pukeutunut karski nainen. ”Tuoltako sinä haluat näyttää?” isä kysyy kauhistuneena. ”En”, Alison vastaa vältellen. Lopulta käy ilmi, että isä on itsekin pukeutunut lapsena tyttöjen vaatteisiin. Vaatteet toimivat tietysti homoseksuaalisuuden metaforana. Ajatus taipumuksen periytymisestä saa hänet tolaltaan, mutta se vain lisää lapsen kiinnostusta. Kompleksisesta isästä tulee tyttärelleen tärkeä samastumiskohde.

Isä valitsi välttelyn, mutta Bechdel päätti kertoa tarinansa koko maailmalle. Se kannatti, sillä Hautuukoti voitti arvostetun Eisner-palkinnon vuonna 2007, ja amerikkalaislehdistö piti sitä yhtenä vuoden parhaista kirjoista. Ei ihme − se tekisi mieli heti lukea uudelleen.

Teksti: Tiina Tuppurainen

Kuva: Like

Varjonyrkkeilyä

Elämäni alkumetreillä olin peloton kuin ryövärintytär kotiseutuni metsissä. En vieläkään maalle palatessani osaa kuvitella uhkien lurkkivan kuusien lomassa, en edes pimeällä. Eivät minun liikkeeni susia tai karhuja kiinnosta. Vasta myöhemmin kaupunkeja asuttuani olen oppinut säikkymään varjoja. Ihmisestä on tullut uhka.

Työmatkat natistelen lenkkikengilläni kehän vartta läpi Kontulan kotikulmilleni kummallisiin aikoihin, keskiyöllä ja ani varhain. Aluksi laukkasin vailla murheita. Sittemmin kaikkea pelkäävien jaskajokusten säikyttämänä olen avannut sinisilmäni. Välittömät reaktiot kuten ”Ethän sinä nyt tuonne lähde” ja ”Tytärtäni en päästäisi ikinä” tai ”Ole varovainen siellä, jospa kuitenkin menisit taksilla” saivat minut ihmettelemään, mitä he pelkäsivät. Tuskin ryöstöä, verkkarini viestivät ennemmin spurgua kuin massikasta. Pahoinpitelyä?
Silloin alitajuntani muokkasi minulle oman Raiskaajan.

Raiskaaja on milloin autossa, milloin talojen sisäpihoilla, milloin ihan kintereilläni. Olen hypännyt tikku sapelina nyrkissäni ojaan piiloon hämätäkseni häntä, kun hän ajaa matelee jenginsä kanssa ohitseni suunnitellen joukkomakaamista. Olen lukemattomia kertoja kuullut hänen narskuvat askeleensa takanani kuulokkeideni mölyn seasta ja ponnahtanut huutavana jousena ilmaan. Olen juossut maantiekiitäjänä karistaakseni hänet kannoiltani bongattuani hänet neuvonpidossa autokatoksessa tärähtäneen toverinsa kanssa.

Yön tunnelia juostessani olen tehnyt tusinan toimintasuunnitelmia suoran hyökkäyksen varalta, lajitellut variaatioita liikkeistä ja sanoista. Olen pyytänyt takavarikoitua nyrkkirautaa itselleni saadakseni etulyöntiaseman. Valitettavasti sillä voi kuulemma tappaa, joten jäin ilman. Mutta ei hätää, aloitin kuntonyrkkeilyn. Raiskaajani ei tietäisi, mikä häneen iski. Enkä minä edes ole väkivaltainen ihminen. En ainakaan ole ollut.

Turhaan paranoiaan taipuminen hävettää. Järjellä ajateltuna todennäköisyys on pieni: raiskaajahan on useimmiten uhrilleen tuttu. Enhän myöskään aktiivisesti kuvittele murskautuvani pianon alle! Tosielämässä minulle ei ole tapahtunut oikeastaan mitään pahaa. Olen niin kovasti säästynyt murheilta ja menetyksiltä, etten edes osaa odottaa niitä. En usko niiden olemassaoloon. Elän vahvasti tässä hetkessä enkä pysty näkemään tulevaan. Muistoja minulle ei juuri kartu. En näe painajaisia, ja kauhuelokuvia katsoessani joudun psyykkaamaan itseäni, jotta pelkäisin edes hieman.

Kuitenkin janoan pelkoa. Miksi muuten jäisin kellumaan noihin raiskauskuvitelmiin? Samasta syystä sunnuntaini tähtihetki on Hesarin kuolinilmoitusten selaaminen. Siksi eksyn netissä lukemaan tunneiksi raiskattujen vertaistukipalstaa sekä skitsofreenikoiden tarinoita pelkotiloista ja eristyneisyydestä. Siksi ahmin syömishäiriöisten kamppailukertomuksia kotikeittiön lämmöstä Lapinlahden sairaalaan.

En ole ainoa pelosta vieraantunut tänä hymiöaikana, jossa vanhukset ja vammaiset vain häviävät jonnekin, mieltä ylentävät ilopillerit tainnuttavat tuskaa ja ’Kuinka voit’ on menettänyt kysymysmerkkinsä. Mutta alkumieleni muistaa kyllä, että pelko kuuluu asiaan. On aina kuulunut. Sieltä kumpuaa tuo morbidi kaipuu yksityisiin, väkivaltaisiin kauhutarinoihin. Jos minua ei uhkaa sairaus, vanhuus, yksinäisyys tai menetys, haen pelon keinotekoisesti jostain, koska muuten tunteideni paletti on vajaa. Ilman lumepelkoa olisin täysin valmistautumaton, kun todellinen tuska potkaisee minusta ilmat pihalle.

Teksti ja kuva: Pauliina Hyppönen

Hillittömät seireenit

Hysterian avulla on yritetty kesyttää hallitsemattomia naisia 1600-luvulta lähtien.

Mitä hysteriasta tulee mieleen? Kirkumista. Sekoilua. Itkua. Huutamista. Ylikuohuvia tunteita. Ja ennen kaikkea – nainen. Hysteerisyys on syyte, joka vahvistaa itsensä: mitä enemmän nainen leimaa protestoi, sitä varmemmin hän myöntää sen todeksi. Naisen pelottavan tunteenpurkauksen voi sivuuttaa olankohautuksella ja sanomalla: ”Sinähän olet ihan hysteerinen”. Pari sataa vuotta sitten tällaisella toteamuksella oli vielä suurempi painoarvo. Silloin hysteria oli diagnoosi, jonka avulla hankalia naisia pyrittiin kesyttämään lääketieteen nimissä.

Hystera-käsitteellä viitattiin antiikissa kohtuun, jonka liikkumisen uskottiin aiheuttavan rintakipuja seksuaalisesta puutteesta kärsiville, intohimoisille naisille. Tätä ei tule sekoittaa moderniin hysteriaan, joka juontaa juurensa 1600-luvulta. Hysteriaa pidettiin hermostollisena sairautena, jonka oireita olivat unettomuus, hengenahdistus ja ruokahaluttomuus. Sairauden huippukausi sijoittuu 1800-luvulle, jolloin lääkärien asema vakiintui länsimaissa. Kunnioitus antoi heille mahdollisuuden ennennäkemättömään vallankäyttöön. He pitivät etenkin naispuolisten potilaiden puheita täysin epäluotettavina.

Euroopassa oli tuohon aikaan useita kylpylöitä, joissa hoidettiin hermosairauksia ja erityisesti hysteriaa. Yksi asiakkaista oli yläluokkainen tyttö, joka tuotiin ranskalaiselle vesihoitoklinikalle vuonna 1908. Potilaskertomuksen mukaan hän oli vilkas ja eloisa ja kuunteli mielellään veljiensä likaisia juttuja. Hän oli siis malliesimerkki hysteerikosta. ”Tällaiset naiset on kesytettävä. Siksi kylmällä vedellä saavutetaan tuloksia”, vesiterapeutti Alfred Béni-Barde kirjoitti. Lääkärin ja potilaan suhde oli kuin ajan perhemalli minikoossa: mies kesytti, nainen totteli.

Hysteriaa ei pidetty vain yläluokkaisten naisten sairautena. Taidehistorioitsija Anna Kortelainen kuvaa kirjassaan lääkäri Jean-Martin Charcot’n hermosairauksien klinikkaa Sâlpetrière-sairaalassa. Klinikalla järjestettiin bordellimaisia kiertokäyntejä, joiden aikana köyhät naiset asettuivat provokatiivisiin asentoihin ja tarjoutuivat mieslääkärien tutkittaviksi. Potilaat toistivat liikkeitä ja eleitä, joita lääkärit heiltä odottivat. Lääkärit ottivat haltuun naisten pelottavan seksuaalisuuden ja pistivät sen siistiin lääketieteelliseen lokeroon – epäilemättä hyvin kiihottuneina. Hysterian ajateltiin aluksi johtuvan seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttamasta traumasta. Charcot’n oppilas Sigmund Freud taas piti hysteerikkoja viettelijöinä, joiden tarinat traumoista olivat sepitettyjä. Psykoanalyysin keskittyminen potilaiden kertomuksiin mullisti lääketieteen, mutta ei suinkaan lisännyt tasa-arvoa.

Hysteriaa tutkineen Minna Uimosen mukaan puberteetin uskottiin 1900-luvun alussa tekevän tytöistä fyysisesti heikkoja ja alttiita huonoille vaikutteille sekä sairauksille. Siksi koulunkäynti oli heille vaativampaa kuin pojille. Naisten hermosairaudet nähtiin sekä liiallisen itsenäistymisen syynä että oireena. Kaikki, jotka eivät täyttäneet mukisematta kutsumustaan äitinä, olivat epäilyttäviä. Britanniassa ja Ranskassa naisasiaa ajaneet suffragetit leimattiin hysteerikoiksi, jotta heidän poliittisiin vaatimuksiinsa ei täytyisi suhtautua vakavasti. Kun yhtälöön liitetään hysteerikkojen hillitön seksuaalisuus, feministit olivat siis selvästi vain kunnon panon tarpeessa. Asenteet muuttuvat hitaasti: puutevihjailut ovat feministeille yhä arkipäivää.

Hysteria on sikäli joustava käsite, että sillä voidaan perustella myös viattomuutta. Vuoden 2001 doping-skandaalin aikana Virpi Kuitusen ja Milla Jauhon puolustusasianajaja Markku Fredman väitti, etteivät hiihtäjät tienneet Hemohes-pussin sisällöstä. Hän kertoi Kuitusen olleen suorastaan hysteerinen kuultuaan käyttäneensä dopingia. Tämä vakuutti ainakin välimiesoikeuden, joka uskoi naisten vilpittömyyteen.

Oli hysteerikko sitten sekopäinen kirkuja, viaton uhri tai seksikäs viettelijä, hän on vielä 2000-luvullakin tasapainoton ihminen. Eli nainen.

Lähteet: Anna Kortelainen: Levoton nainen: Hysterian kulttuurihistoriaa (Tammi), Edward Shorter: Psykiatrian historia (Mielenterveysseura), Minna Uimonen: Hermostumisen aikakausi. Neuroosit 1800- ja 1900-lukujen vaihteen suomalaisessa lääketieteessä.

Teksti ja kuva: Tiina Tuppurainen

Sinkkunaisen pamfletti

Äitiyspakkauksen vastine kaikille naisille! Perheettömien syrjintä saa luvan loppua.

Kun yli 25-vuotiaalla naisella ei ole lapsia eikä hän elä tiiviissä parisuhteessa, hän on automaattisesti huonommassa asemassa kuin lapsellinen, vakiintunut kanssasisarensa. Kukaan ei jaa perheettömän naisen huolta taloudellisesta tilanteesta: yksin elävä maksaa kaiken yksin. Lapsia hankkiva pariskunta on suorastaan ylellisessä asemassa. Lapsen hankintaan kannustetaan yhteiskunnan taholta rahallisin korvauksin ja lakisääteisin lomin. Suomen sosiaalinen ilmapiiri on erittäin lapsiperhekeskeinen.

Lasten hankinta laitetaan usein syyksi sille, ettei nainen etene työurallaan. Työtä tekevä perheetön nainen ei kuitenkaan vältä lasikattoilmiötä. Jos työnantaja pelkää ylennyksiä miettiessään naisen äitiyslomakierrettä, hänen pelkonsa kohdistuu kaikkiin naisiin. Siis myös niihin, joilla ei ole ja joille ei tule lapsia. Uralla eteneminen hankaloituu sukupuolen takia, ei lasten.

Rahallisia pelkoja suurempi on kuitenkin lapsettoman tai yksin elävän naisen pelko sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Hän saa osakseen arvostelua ja asiattomia kyselyitä hirveän elämäntilanteensa johdosta. Lapsetonta syyllistetään eniten itsekkyydestä. Mutta miksi vapaaehtoinen lapsettomuus olisi itsekkäämpää kuin jälkikasvun hankkiminen sillä perusteella, että ”mä vaan haluun lapsia”? Kaikki eivät sitä paitsi pysty tulemaan raskaaksi vaikka haluaisivat.

Pahimmillaan yksinelo voi johtaa suoranaiseen syrjäytymiseen. Sinkulla ei ole asemaa perinteisessä perhemallissa, vaan hänen on huolehdittava erityisen tarkasti sosiaalisesta turvaverkostaan. On siis aika tehdä konkreettisia muutoksia lainsäädäntöön sinkkujen aseman parantamiseksi. Kas näin:

*Laissa määritellään kielletyksi seuraavat 20−35 -vuotiaille naisille esitetyt kysymykset: ”Milloinkas alkaa pienten jalkojen töminää kuulumaan?” ja ”Koskas se Herra Oikea mahtuu sinun elämääsi?”

*Lapsettomalle naiselle myönnetään oikeus äitiyslomaa vastaavaan lomaan. Loman saa käyttää vapaasti itsensä toteuttamiseen. Jokaiselle naiselle taataan vähintään yksi tällainen loma työuransa aikana.

*Äitiyspakkauksen vastine lähetetään myös yksineläville. Paketti voisi sisältää vaikkapa seuraavat tarpeelliset asiat: työkalusarja, punaviinipullo, aikakauslehden vuosikerta ja alennussopimus laajakaistaliittymästä.

*Oikeus kieltäytyä ylitöistä ja lyhentää työaikoja perhesyihin vedoten sallitaan kaikille. Sinkun on voitava viettää aikaa omaksi perheeksi määrittelemänsä yhteisön kanssa yhtä paljon kuin perinteisesti perheelliset oman perheensä kanssa.

*Yhden hengen talouksille aletaan maksaa päivärahaa. Koska kukaan ei ole jakamassa sinkun kuluja, on vain kohtuullista, että valtio osallistuu tähän.

*Yksin elävän naisen fyysistä ja henkistä hyvinvointia on tuettava tarpeeksi. Lukuisissa tutkimuksissa korostetaan, että nainen elää pidempään perheellisenä kuin sinkkuna. Siksi sinkun hyvinvointia on edistettävä esimerkiksi alennuksin liikuntapalveluista.

Tuntuuko lista järjettömältä? Taidat elää tiiviissä parisuhteessa tai omistaa lapsia.

Teksti ja kuva: Saija Aalto

Pääkirjoitus

Aktiivisuus on oikein. Itsehillintä on oikein. Tyyneys on oikein. Laiskuus on väärin. Pettäminen on väärin. Aggressiivisuus on väärin. Vai onko? Vastaisit ehkä toisella tavalla, jos olisit erilaisessa elämäntilanteessa. Arvorelativismin nimissä voisi todeta, ettei sillä ole oikeastaan väliä: absoluuttista hyvää ja pahaa kun ei ole olemassakaan. Useimmat meistä tarvitsevat kuitenkin jonkinlaisia periaatteita pitääkseen päänsä kasassa. Arvorajojen tunnusteleminen silloin tällöin ei silti liene pahitteeksi.

Näin me Ketussa tuumasimme tätä numeroa laatiessamme. Uusi kolumnistimme ja kuvittajamme Pauliina Hyppönen pohtii, mitä tarkoittaa olla nainen ja feministi. Onko hänen oltava aktiivinen hammas muutoksen rattaissa, vai riittääkö, että havahtuu toimintaan epäoikeudenmukaisuuden lävähtäessä kasvoille? Hieman samasta aiheesta kirjoittaa Namibiaan ihastunut Laura Meriläinen. Hän kysyy, tulisiko länsimaalaisen naisen maassa asuessaan kyseenalaistaa afrikkalaisten arvot vai pikemminkin omansa. Ja pitääkö kaikkea lopulta ottaa niin vakavasti?

Sitä mietin itsekin kirjoittaessani juttua feminismin suhteesta aggressiiviseen, naisvihamieliseen rap-musiikkiin. Voiko törkeiltä sanoilta yksinkertaisesti sulkea korvansa? Mutta voi niitä negatiivisia tunteita kanavoida muuallekin kuin taiteeseen. Niin tekevät Saija Aallon haastattelemat naiset, jotka purkavat aggressiotaan esimerkiksi nyrkkeilemällä ja valittamalla. Sokerina pohjalla on Taru Kinnusen sarjakuva, joka paljastaa, ettei ystävysten välisessä pokaamiskilpailussa ole niinkään kyse tavoitellusta naisesta, vaan homososiaalisesta bondaamisesta.

Toivotamme Ketun lukijoille oikein sopimatonta kaamosaikaa!

Tiina Tuppurainen

päätoimittaja

Hysteerisiä akkoja

Monen mielestä naisten aggressiivisus on ihan ok, mutta siitä on yhä vaikea puhua.

Pumpattu alfauros uhoaa baarin edessä hakkaavansa kaikki kaupungin neekerit. Sitä pidetään tavallisena miehisenä käytöksenä hieman liian monen kaljan jälkeen. Kun keski-ikäinen nainen raivoaa metrossa, häntä pidetään sekopäänä. Kukaan ei kyseenalaista jääkiekkoilija Jarkko Ruudun tarvetta hakata pelitovereitaan kaukalossa, mutta sellaista Eva Wahlströmin haastattelua saa hakea, jossa ei olisi kysytty sitä, kuinka nainen voi harrastaa noin väkivaltaista lajia. Naisten aggressiota tutkineen Kirsti Lagerspetzin mukaan miesten ja naisten oletetaan suhtautuvan aggressioonsa eri tavalla. Miehiä rohkaistaan sen ilmaisemiseen, mutta agressiivinen nainen on ympäristön mielestä joko häiriintynyt tai vähintään epänaisellinen.

Vaginalla raskautetut ovat kuitenkin aggressiivisia siinä missä peniksen orjuuttamatkin. Aggressiotutkimus on keskittynyt pääosin miehiin, mutta sen verran on kyetty osoittamaan, ettei sukupuoli vaikuta radikaalisti ihmisen aggressiivisuuteen. Sen ilmaisemisen muoto kuitenkin vaihtelee. Miehet turvautuvat useammin lyömiseen, naiset taas puhuvat pahaa selän takana. Jos naisten aggressiivisuudesta puhutaan, samassa yhteydessä puhutaan lähes aina perheväkivallasta. Naisten väkivaltaisuuden lisääntymistä ja raaistumista kauhistellaan, koska sitä pidetään epänormaalina. Naistenhan kuuluisi olla rauhallisia, hiljaisia, huolehtivia ja suorastaan kykenemättömiä ärsyyntymään. Naiset saavat toki ilmaista naiseuteen kuuluvia häilyviä tunteitaan, mutta mielellään mahdollisimman huomaamattomasti, esimerkiksi ahdistuneita runoja kirjoittamalla tai siivoamalla.

Moni nainen suhtautuu silti aggressiivisuuteensa luontevasti. Kun heitä ärsyttää, he näyttävät sen. Yksi heistä on helsinkiläinen opettaja Meri, 28. Vaikka hän kokee olevansa kutsumusammatissa, kansankynttilä menettää säännöllisesti hermonsa.

- Hommanani on kasvattaa pahimmassa puberteetti-iässä olevia nuoria, joita ”ei vois vähempää kiinnostaa” muu kuin v-sanan hokeminen. Tosin edes pahimmat pahikset eivät nostata aggressioita niin pahasti kuin opettajanhuone, hän kertoo.

Liian monet hoitavat Merin mielestä ihmissuhteensa ja työasiansa yhtä kypsästi kuin huoneen oven takana notkuvat teinit.

- Eli puukottamalla selkään, ajamalla omaa etuaan, pätemällä olemattomilla saavutuksillaan ja purkamalla epävarmuutensa kiukutteluun, Meri kertoo.

Myös 33-vuotias toimittaja Suvi osaa listata heti useammankin asian, jotka tekevät hänestä aggressiivisen. Hänen adrenaliininsa saavat kohoamaan itsekeskeiset, kateelliset ja suvaitsemattomat ihmiset, sekä huono käytös.

- Esimerkiksi junissa ärsyttää se, että ihmisten pitää ruveta painelemaan niitä nappeja jo minuuttia ennen pysähtymistä. Mitä se renkuttaminen hyödyttää? Hajoavat vielä. Ovet avautuvat sitten, kun juna on pysähtynyt asemalle, hän puuskahtaa.

Merin tavoin hänkin raivostuu välillä työkavereidensa tavoista.

- Työpaikkani vessa näyttää välillä näyttää siltä, kuin siellä olisi käynyt norsulauma paskalla. Vessanharja sitä varten, että omat jälkensä voi siivota!

Suvi ilmaisee aggressiotaan mieluiten valittamalla. Se on hänen mukaansa elämän suola, joka tasapainottaa tunne-elämää.

- Jos olen vihainen jollekulle, sanon asiasta suoraan tai valitan hänen selkänsä takana. En tosin arvosta selkään puukottamista: minusta on parempi lyödä suoraan kasvoihin, kuten yksi kaverini asian ilmaisee, hän sanoo.

Mutta kun puhuminen ei auta, pitää toimia. Meri purkaa aggressiotaan mieluummin fyysisesti. Hän nollaa päänsä nyrkkeilemällä ja ampumalla.

- Ampuminen tosin ei ole viime aikoina tapahtuneiden kouluampumisien ansiosta työpaikallani mikään brassailuharrastus. Silti tiedän yllättävän monta naiskollegaa, jotka käyvät ampumassa, Meri kertoo.

Molemmat pitävät aggression ja muiden tunteiden ilmaisemista tärkeänä henkiselle tasapainolleen. Välillä sitä nyt vain täytyy rähistä, valittaa, nyrkkeillä, huutaa tai luukuttaa musiikkia täysillä.

Meri ei ole mielestään joutunut tukahduttamaan aggressiivisuuttaan siksi, että hän on nainen. Suvia ärsyttää jo ajatus siitä, että naisen pitäisi sukupuolensa takia ilmaista negatiivisia tunteitaan hillitysti.

-Ehkä aggressiivisuus on kuitenkin miehille sallitumpaa kuin naisille, vaikka näin ei todellakaan pitäisi olla. Ainakin sitä pidetään enemmän miesten kuin naisten ominaisuutena, hän pohtii.

Kumpikaan haastatelluista ei omien sanojensa mukaan häpeä tai piilottele aggressiivisuuttaan. Tästä huolimatta he eivät halua esiintyä jutussa omalla nimellään. Omasta aggressiivisuudesta puhuminen merkitsee naisille helposti leimautumista vihaiseksi nuoreksi naiseksi. Ja sehän voitaisiin tulkita nykypäivänäkin mielenhäiriöksi.

Lähde: Naisten aggressio (Kirsi Lagerspetz)

Teksti: Saija Aalto

Kuva: Netta Haikonen

Herra Karju vs. Helmiketjufeministi

Törmäsin viikkoja sitten ihan oikeaan sovinistisikaan (Sus Chauvinus domestica). Sellainen on nykyään melkein eksoottista. Eräs asiakas, nimettäköön hänet surutta hra Karjuksi, halusi hotellimme drinkkibaarista välttämättä pihvin Jägereidensä välissä. Keittiö on kiinni, kerroin. Minä en ole kokki, informoin. Turhaan. Hra Karju oli päättänyt, että Minä. Paistan. Hänelle. Pihvin. NYT. Hän oli kummallisen raivoissaan, henkilökohtaisuuteen asti loukkaava ja vakavissaan sitä mieltä, että en ole todellinen nainen, jos en osaa paistaa töistä kotiin tulevalle miehelleni pihviä. Huolimatta siitä, että olen lesbosuhteessa elävä kasvissyöjä, vapisin kärsimättömästä kiukusta. Todellinen nainen! Mistä lähtien naiseus on voitu määritellä absoluuttisesti? Oikea prinsessa! Herneitä patjan alla! Uskoisitko, Andersen – joku ottaa satusi todesta!

Itsepintaisen inttämissession jälkeen valmistin Karjulle mikrossa kinkkujuustovoileivän. Karju oli lumoutunut kyvyistäni ja säteili kiitollisuutta. Hänen oli siis pakko – aivan pakko saada todistaa itselleen, että minä olin se, joka hän halusi minun olevan: hellanjatke. Tämän jälkeen hän ojenteli käsiään minua kohti, jolloin luulin hänen kättelevän sovinnollisesti, mutta hänpä suuteli ja hiveli käsiäni. Toinen asia, mitä en voi käsittää tai hyväksyä: asiakaspalveluhenkilön – olkoon hän mies, nainen tai simpanssi – käsien, vyötärön tai takapuolen fyysinen tunnustelu eivät ole automaattisia bonuksia palvelun päälle. Eivät enää 2000-luvulla. Jopa ennen toisen lemmikkieläimeen kajoamista kysytään lupa. Haluan pieniä purukalustoja istutettavan ympäri kehoani. Teräviä!

Hra Karjun asenneskleroosi on parantumaton. Voisin istua hänen kanssaan viisi terapeuttista istuntoa viikossa, ja silti naiset olisivat hänen mielestään luotu pohjimmiltaan aina Häntä/Heitä varten. Mutta minä olen kärsivällinen feministi. Uskon asenne-evoluutioon. Jo seuraava sukupolvi integroituu paremmin. Minun tai kaltaisteni jälkikasvun ympäröimänä Hra Karjun pieni toivonporsas imee itseensä uusia vaikutteita ja saa ehkä opetettua niistä vuosien saatossa osan vanhemmilleenkin. Enkä minä tarkoita sitä, että tuosta porsaasta kuuluisi tulla suvaitsevaisuuden perikuva, ehei – toivon vain, että hän oppisi kunnioittamaan naisia edes auttavasti.

Kaikista tuskastuttavinta on se, että minä myrkytyin tuosta kohtaamisesta niin, että niskakarvani nousevat pystyyn nähdessäni hra Karjua muistuttavia miehiä. Tahtomattani. Joudun muistuttamaan itseäni siitä, että suurin syy öykkärimäisyyteen on pelko ja siitä kumpuava raivo. Kas minulla kun on päänahkaa myöten nyrhitty tukka, hieman nenäkäs asenne ja nöyristelemätön ruumiinkieli; kaikki minussa viestittää anti-hellanjatkeisuuttani. Ja jos jotain ei ymmärrä, tuntee auttamatta jäävänsä sen ulkopuolelle, ja se taas on loukkaavaa ja perin nöyryyttävää. Primitiivinen reaktio tähän lienee taistelutahto, vastahaasteen heittäminen. Säälikäämme hra Karjua: hän on ahdistunut häkkisika, joka on heitetty pihaton keskelle – ei osaa muuta kuin heijata itseään ja purra ohikirmaavia luomulajitovereitaan.

Olen maltillinen idealisti. En ole se barrikadeille kiipeävä röyhkeänrohkea feministi, vaan se, joka istuu siellä juurella ja miettii sumusilmin, kuinka barrikadi kuulostaa barrakudan serkulta. Riittääkö pelkkä tiedostaminen ja toimintaan havahtuminen vasta kun epätasa-arvoisuus läimähtää kirvellen kasvoille? Lasketaanko haparoiva bona fide -feminismini? Totta ketussa lasketaan. Oikea nainen, Todellinen prinsessa, Oikea feministi: myyttejä kaikki tyynni.

Teksti ja kuva: Pauliina Hyppönen

Keeping it real

Saako feministi kuunnella naisivihamielistä rapia?

“I ain’t got no motherfucking friends. That’s why I fucked your bitch you fat motherfucker!”

Nämä sanat iskivät 15-vuotiaaseen tajuntaani kuin moukari. Kyseessä oli Tupac Shakurin kappale Hit ’Em Up, joka oli suunnattu hänen kilpailijalleen Biggie Smallsille. Hip hopin maailma oli täynnä aggressiivisuutta, kapinaa, rohkeutta ja ylpeyttä. Se oli juuri sitä, mitä kaipasin. Meri-Rastilan vessapaperinvärisessä kerrostalossa syttyi suuria tunteita: minusta tuli Tupacin suuri ihailija. Vaihdoin sähköpostiosoitteeni tupacrulez@hotmail.comiksi, opettelin 2Pacin kappaleiden sanat ulkoa ja lauloin niitä innoissani suomalaisfilippiiniläisen ystäväni kanssa. Halusin itsekin olla rohkea ja ihailtu räppäri, joka uskaltaa sanoa asiat suoraan. Leuhkin Tupac-tietoudellani: olin varma, että Biggie, levypomo Suge Knight ja räppäri Sean “Puff Daddy” Combs olivat hänen salamurhansa takana. Tupac oli mielestäni karismaattinen marttyyri, joka kuoli rehellisyytensä tähden.

Sitten näin dokumentin, jossa Tupacin kerrottiin joutuneen oikeuteen raiskauksesta. “Ei Tupacin tarvinnut ketään raiskata. Hänellä oli naisia joka sormelle”, lähipiirin edustaja vakuutti. Selitys vaikutti niin huonolta, että mieleni täytti epäilys: oliko teinivuosieni idoli seksuaalirikollinen? Onhan hänen lyriikoissaan toisaalta misogyniaa ja väkivaltaa, mutta pahimmasta päästä ne eivät ole. Ihailuni vaihtui lievään pettymykseen, mutta en raaskinut luopua Tupacin musiikista. Myöhemmin tutustuin misogyniaan Eminemin, Snoop Doggin ja Twistan muodossa. He olivat mielestäni kaikki loistavia – naisvihamielisistä sanoituksistaan huolimatta. Ja siitäkin huolimatta, että tiesin Snoopin kuvanneen kotonaan pornoleffaa ja pettäneen vaimoaan mennen tullen. Asia alkoi todella vaivata minua vasta sitten, kun kiinnostuin feminismistä. Pystyisinkö kutsumaan itseäni feministiksi luopumatta lempimusiikistani?

Miten on, naistutkija Tuija Modinos, saako feministi kuunnella rapia?

- Oikeastaan tekisi mieli kysyä, miksei saisi kuunnella? Jos haluaa kriittisesti pohtia, mistä rapissa oikein on kyse, on perehdyttävä aiheeseen syvemmin, Modinos sanoo.

Hänen mukaansa rap on olennainen osa afrikkalaisamerikkalaista kulttuuria, jonka sanoituksia ei tulisi tulkita kirjaimellisesti. Uho, kärjistäminen, provosointi ja värikkäät ilmaukset kuuluvat genren retoriikkaan. Ne edustavat vastarintaa valtaapitäville.

- Räppäri Chuck D kiteytti asian sanomalla, että rap on mustien CNN. Silloin, kun musta vähemmistö ei saanut ääntään kuuluviin valtavirtamediassa samassa määrin kuin nyt, rap toimi yhtenä tiedottamisen väylänä ja yhteiskuntakritiikin äänenä.

Viime vuosikymmenten aikana musiikissa ja sitä ympäröivässä kulttuurissa on tapahtunut suuria muutoksia. Rap on siirtynyt itse tehtyjen c-kasettien jakelusta kadunkulmissa miljoonaluokan bisnekseksi.

Valtavirtamedian tarjonnasta voisi päätellä, että rap on pelkkää koruilla, autoilla ja naisilla brassailevaa bling blingiä. Marginaalisempi, yhteiskunnallisesti kantaa ottava musiikki jää sen varjoon.

Mutta ei se silti poista sitä tosiasiaa, että suurin osa rap-sanoituksista on kamalan sovinistisia. Miten niihin pitäisi suhtautua?

- No onhan se niin, että hyytävän misogyynisiä sanoituksia löytyy, eikä kaikkea voi laittaa pelkän retoriikan piikkiin. Mutta sama pätee kaikkeen populaarimusiikkiin.

Pitäisikö naisvihamieliset levyt sittenkin heittää roskikseen?

- Ei niiden kuuntelu tarkoita automaattisesti sitä, että allekirjoittaisi laulujen sanoman. Kuuntelunautinto voi syntyä myös rytmin ja melodian oivaltavasta yhdistämisestä sekä tavasta, jolla rap-musiikissa puretaan ahdistusta, aggressiota ja vihaa, Modinos sanoo.

Rapin seksistisyyttä tutkinut Tuomas Alho on samaa mieltä.

- Rap-musiikin kuluttaja ei ole passiivinen pesusieni, joka imee kaiken kuulemansa kritiikittä sisäänsä, hän toteaa.

Seksistisen rapin suosio kuitenkin osoittaa, että naisvihamieliselle musiikille on länsimaissa tilausta.

”Asetta kantavan ja munaansa heiluttavan mustan lainsuojattoman identiteetti on hyödykkeeksi muutettavissa oleva hahmo, joka on avoin kaikille sitä esittämään haluaville”, sanoo kirjailija ja muusikko Carl Hancock Rux.
Siis myös kaltaiselleni tytölle, joka fantasioi teininä räppärin hohdokkaasta urasta.
Mutta ei misogyynistä musiikkia tehtailla ainoastaan sen vuoksi, että se käy kaupaksi valkoihoisille. Se ilmentää myös afrikkalaisamerikkalaisen yhteisön omaa seksismiä, huomauttaa hip hop -journalisti Nelson George. Hän ottaa esimerkiksi Tupacin raiskausoikeudenkäynnin, jota monet pitivät rasistisena yrityksenä syöstä ikoni jalustaltaan. Tällainen vainoharhaisuus teki heistä Georgen mukaan sokeita oikeusprosessin yhteydessä esitetyille faktoille.
Niin. Toisaalta räppärit pönkittävät itse negatiivisia stereotypioita, toisaalta musiikin kauhistelun tekopyhän pinnan alla piilee ihailua äärimaskuliinista machoilua kohtaan. Onneksi seksismiä kritisoidaan myös genren sisällä: esimerkiksi räppärit Eve, Queen Latifah, The Coup, Salt-N-Pepa ja Dead Prez ovat arvostelleet kappaleissaan naisvihamielisyyttä.
Kun maailma muuttuu, myös rap genrenä muuttuu.
- Seksismi ei ole väistämätön osa rapia: räppäämällä on taisteltu seksismiä vastaan, ja tullaan taistelemaan jatkossakin, Alho tiivistää.

Lähde: Seksismi ja sukupuoli valtavirran rap-musiikissa (Tuomas Alho)

Teksti: Tiina Tuppurainen

Kuva: Matti Nissinen

Valkoisen naisen Afrikka

Namibiassa länsimaalaisen naisen on opeteltava kävelemään hitaammin ja ymmärtämään maan konservatiivisia arvoja.

Lämpötila on kohonnut 30 lämpöasteen paremmalle puolelle. Odotan taksia kadunkulmassa ja kiroan vaatetustani. Farkut tuntuvat sulavan reisiäni vasten, ja kevyt kesätoppi tuntuu toppatakilta. Onneksi taksin ilmastointi pelaa: ikkunat ammottavat auki, ja viilentävä ilmavirta helpottaa oloa hieman. Olemme matkalla Namibian pääkaupungin Windhoekin keskustaan. Ohikiitävä maisema muuttuu slummista teollisuusalueeksi ja lopulta keskustan vilinäksi. Rämisevän taksivanhuksen ikkunasta näen Namibian koko ihmiskirjon. Maassa on kolmetoista eri heimoa. Ihailen owambo-naista, joka kantaa ruukkua päänsä päällä ja himba-naista, joka on valellut paljaan vartalonsa punaisella okralla. Taksikuski keskeyttää ajatukseni ja aloittaa jo tutuksi tulleen kysymyslitanian: mistä olet kotoisin, mitä teet Namibiassa, oletko naimisissa, haluatko viedä minut kanssasi Eurooppaan?

Puolitoista vuotta sitten olin viittä vaille valmis medianomi; opintorekisteristä uupui vain loppuharjoittelu. Viestinnän opettajani ehdotti harjoittelupaikaksi Misa Namibiaa eli Media Institute of Southern Africaa. Noudatin hänen neuvoaan ja lähdin. Kolmen kuukauden harjoittelujakson jälkeen Suomen pimeys ja ihmisten koleus eivät tuntuneet kovin houkuttelevilta vaihtoehdoilta. Halusin pois oravanpyörästä maahan, jossa sana deadline on joustava käsite, ja jossa pukumiehet- ja naiset eivät harpo kadulla latte-pahvimukit kädessä, kännykkä korvalla seuraavaan palaveriin. Letkeä afrikkalainen elämäntyyli sopi minulle. Toisen kerran pääsin maahan tekemään tilaustyönä videon hiv-positiivisista naisopettajista Namibian opettajaliitolle. Kolmannen kerran tulin tänne YK-harjoittelijaksi UNESCOlle. Joka kerta Namibiaan saapuessani joudun hidastamaan nopeaa eurooppalaista kävelytyyliäni afrikkalaisten maleksivaan kävelyrytmiin sopivaksi. Mutta mikäs siinä, maleksiessa ehtii paremmin tarkkailla ympäristöä. Aurinkoisen pinnan alla kaikki ei kuitenkaan ole niin auvoisaa.

Taksin ikkunasta näkee vain pintaa. Ruukkua kantava owambo-nainen on ehkä juuri saanut maistaa aviomiehensä nyrkkiä kotona. Namibiassa naisiin kohdistuva väkivalta on arkipäivää, ja heillä on miehiin verrattuna vain vähän oikeuksia. Mies on perheessä se, joka tekee päätökset, ja naisen tulee kunnioittaa niitä kyseenalaistamatta. Haluaisin huutaa, ettei se ole oikein, mutta se on turhaa. Jos kummastelen namibialaisten tapoja ääneen, minua pidetään röyhkeänä ulkomaalaisena, joka yrittää tuputtaa omia arvojaan afrikkalaisille. Vaikka en ollut edes syntynyt silloin kun Namibia eli Saksan kolonialismin alla, olen silti valkoihoinen eurooppalainen ja sen ansiosta vastuussa alistamisesta. Minun on siis vain yritettävä ymmärtää paikallista kulttuuria. En välillä tiedä, mitä voin sanoa ja mitä en. Mutta eivätpä namibialaiset miehetkään aina tiedä, miten suhtautua valkoiseen, itsenäiseen eurooppalaiseen. Namibiassa naiset ovat prinsessoja, jotka eivät missään nimessä osallistu kauppakassien kantamiseen. Joitakin namibialaisia miehiä viehättää eurooppalaisen naisen halu osallistua kauppakassien kantamiseen, mutta toiset ottavat sen loukkauksena. ”Enkö ole tarpeeksi vahva huolehtimaan sinusta?” he kysyvät.

Namibialaiset miehet ovat persoja alkoholille. En ole aikaisemmin törmännyt baarissa yhtä päällekäyviin iskuyrityksiin ja kovaan kourimiseen. On turha selittää, ettei käsivarresta repiminen ole toimiva iskutaktiikka. Namibian yössä pätevät viidakon lait: koko ajan on oltava valppaana. Täällä nainen ei voi matkustaa öisin yksin taksilla. On turhauttavaa, kun en voi lähteä hetken mielijohteesta illalla yksin ulos. ”Sinun on tehtävä suunnitelma”, on neuvo, jota Namibiassa kuulee usein. Miespuolinen ystäväni kertoi minulle, ettei nainen ei saa koskaan tulla humalassa kotiin miehen jälkeen. Se loukkaa miehen kunniaa. Minua se pöyristyttää.

Naisella menee Afrikassa helposti maine. Bilettävä, klubeilla käyvä nainen saa nopeasti maineen helppona nakkina. Bilettävä, naisia kaatava mies taas on alfauros. Niin niin, samaa virttä lauletaan myös Suomessa, mutta Afrikassa nainen ei välttämättä löydä aviomiestä biletysvuosien jälkeen. Maine on kaikki kaikessa. Länsimaalaisena naisena minuun pätevät eri säännöt, mutta namibialaiset ajattelevat silti salaa, ettei minulla ole moraalia, koska viihdyn ystävieni kanssa baareissa. Ajattelutapa on loukkaava, joskin ymmärrettävä. Itse mietin usein, miten naiset voivat elää yhteiskunnassa, jossa heidän on elettävä niin rajoittuneesti.

Muutos on kuitenkin käsillä. Ystäväni mukaan paikallinen kulttuuri on pikku hiljaa muuttumassa länsimaalaisemmaksi. Namibiassa perustettiin vuonna 1989 feministinen organisaatio Sister Namibia, joka julkaisee samannimistä lehteä. Järjestö tekee sukupuolitutkimusta sekä tarjoaa naisille koulutusta johtajuudesta, ihmisoikeuksista ja hiv:stä. Se on toiminut Namibiassa aktiivisesti tasa-arvon edistämiseksi. Lehti on yksi neljästä maassa ilmestyvästä aikakauslehdestä. Namibian heikon opposition vuoksi medialla on ollut suuri rooli hallituksen toimien kyseenalaistajana.

Toinen mielipidevaikuttaja on televisio. Namibialaiset katsovat paljon amerikkalaisia tv-sarjoja, joiden kautta välittyy länsimainen käsitys miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta.

- Maaseudulla, missä ei ole sähköä eikä telkkareita, asenteet ovat edelleen hyvin perinteisiä, mutta Windhoekissa ne ovat muuttumassa. Minä tiedän oikeuteni, enkä suostuisi miehen alistettavaksi, sanoo 22-vuotias toimittajaopiskelija Selma Shipanga.

Toinen ystäväni myöntää, että namibialaisten naisten pitää todistaa voivansa tehdä ”miesten” töitä.

- Syrjintää tapahtuu, mutta maamme itsenäistymisen jälkeen naisten asema on parantunut. Olen menossa naimisiin, mutta en koskaan voisi heittäytyä mieheni elätettäväksi, kertoo 30-vuotias atk-asiantuntija Marbeline Goagoses.

Länsimaalaiset ajattelevat usein, että afrikkalaiset naiset eivät halua menestyä työelämässä, vaan ovat tyytyväisiä kotirouvan rooliin.

- Me emme ole vain kotirouvia. Jotkut meistä ovat feministejä, jotka haluavat oman uran, Selma jatkaa.

Mutta millä hinnalla namibialaiset naiset voivat olla täysin itsenäisiä? Heidän perheensä ja sukulaisensa elävät usein yhä perinteisessä maailmassa, jota vastaan kapinoivaa nuorta tyttöä ei katsota hyvällä. Tunnen olevani onnekas. Olen koulutettu, itsenäinen nainen ja saan itse päättää, mitä elämälläni teen. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että länsimaalainen nainen voisi välillä heittäytyä afrikkalaiseksi prinsessaksi. Afrikka on saanut minut epäilemään itsenäisyyttäni. Nautin salaa, kun mies ei anna minun kantaa kauppakasseja ja kysyy viattomasti kuin lapsi äidiltään, mitä ruokaa on illalliseksi.

Vaivun usein omiin ajatuksiini taksissa. Matka kaupungista lähiöön on pitkä, ja taksikuski kerää auton täyteen ihmisiä, jotka viedään kotiin ennen minua. Namibian aurinko on armoton, ja ahtaassa autossa tunnen, kuinka hiki virtaa selkääni pitkin. Katselen ihmisiä ja mietin, minne he ovat menossa. Suurin osa mustista pääkaupunkilaisista asuu Katutura-slummissa, kaupungin toisella laidalla, jonne minulla ei ole auringon laskettua yksin asiaa. Auringon painuessa vuorten taakse taksikuski keskeyttää jälleen poukkoilevat ajatukseni: mistä olet kotoisin, oletko naimisissa, onko sinulla vapaata siskoa tai sukulaistyttöä? Hävytöntä, seksististä – ja viihdyttävää. Kaikkea ei pidä ottaa niin vakavasti.

Marbeline Goagoses ja Selma Shipanga tietävät oikeutensa.

Teksti ja kuvat: Laura Meriläinen

Alpha lesbians

Taru Kinnunen

]]> http://kettu-lehti.com/2008/12/16/kettu-0208/feed/ 0 kettulehti EnkeliPiruKettu-1 haba1 skannaa00031 ajgnabgaeo img_4229-1 marbeline-selma-005 alfa-lesbian http://kettu-lehti.com/2008/08/15/kettu-0108/ http://kettu-lehti.com/2008/08/15/kettu-0108/#comments Fri, 15 Aug 2008 19:48:49 +0000 kettulehti http://kettumag.wordpress.com/?p=175 ]]>

Pääkirjoitus

Jos luopuisin baareissa käymisestä, säästäisin vuodessa noin 3000 euroa. Sillä rahalla saisin pikaisesti laskettuna taulutelevision, uuden tietokoneen, iPhonen ja matkan Sardiniaan. Mutta jos olisin mies, voisin kuluttaa baariin 3000 euroa ja lähteä sen lisäksi Sardiniaan. Miehen euro on nimittäin edelleen naisen 80 senttiä.

Siis ainakin teoriassa. Suurin osa 20 prosentista selittyy mies- ja naisvaltaisten alojen erilaisella palkkauksella, mutta myös samasta työstä maksetaan eri liksaa sukupuolen mukaan. Taloussanomien tutkimuksen mukaan miespuolisen ravintolapäällikön palkka on noin 450 euroa suurempi kuin naispuolisen. Hallituksen uusi tasa-arvo-ohjelma pyrkii kuromaan eroa umpeen viidellä prosentilla. Kuinkahan siinä käy?

Onneksi on aina niitä, jotka siirtyvät sanoista tekoihin. Tina Aspiala perusti naisille tarkoitetun Hyväsisko.netin vastalauseena miesten hyvä veli -systeemille. Palvelun avulla voi etsiä työtä, työntekijöitä ja kavereita. Hyväsiskolla on jo 340 käyttäjää, ja määrä kasvaa koko ajan. Rekisteröidyin itsekin ja löysin heti liudan tuttuja.

Mutta aina ei jaksa verkostoitua ja päivitellä ja tiedostaa. Kaikilla on paheensa − toiset tuhlaavat rahansa baareissa, toiset särkevät sydämiä. Vastuuton päätoimittajamme Saija Aalto listaa kymmenen rukkasklassikkoa, joita kannattaa välttää. Jos olet sydäntensärkijän sijasta tuurijuoppo, tutustu Hehkun ekosysteemiin ja opit tunnistamaan piinallisen 80-luvun jäänteen jo kaukaa.

Ylpeänä esittelemme sinulle kierofeministisen Ketun ensimmäisen numeron. Nautinnollisia lukuhetkiä!

Tiina Tuppurainen

Päätoimittaja

Helsinki 4.8.2009

Perkeleen palkkaero!

Pirjo saa vähemmän palkkaa kuin Pasi, mutta onko se Pirjon, Pasin vai pomon vika? Entä ratkaiseeko hallitus ongelman uudella tasa-arvo-ohjelmallaan?

Muistan sen yhä. Työpaikalleni saapui kaunis ja karismaattinen nuorimies, josta tuli välittömästi pomon suosikki. Hän sai aloituskesänään työsuhdekännykän ja palkallisen lomaviikon. En välittänyt, sillä olin määräaikainen. Säälin silti naispuolista kollegaani, joka oli tullut taloon ennen kultapoikaa. Hän sai tyytyä palkattomaan lomaviikkoon, maksuttomiin ylitöihin sekä siihen, että työsuhdekännykkää piti vängätä monta kuukautta. Myöhemmin sain paremman työpaikan. Järkytyin, kun huomasin saman ilmiön toistuvan: kun mies puhui työporukalle, hän katsoi silmiin vain toisia miehiä. Siitäkin huolimatta, että suurin osa ryhmästä oli naisia.

On vaikeaa mitata pinnan alla piileviä arvorakenteita, mutta palkkojen vertailu on helppoa - tai ainakin helpompaa. Monet tosin pitävät naisten ja miesten palkkaeroa myyttinä. Sen uskotaan selittyvän mies- ja naisvaltaisten alojen palkkauksen ja töiden vaativuustason erilaisuudella (“Kyllä rakennusmiehen työ on raskaampaa kuin sairaanhoitajan!”) sekä sillä, etteivät naiset uskalla pyytää tarpeeksi liksaa(“Mitäs ovat niin nöyriä!”). Vuonna 1986 tuli voimaan tasa-arvolaki, jonka tarkoitus oli parantaa naisten asemaa etenkin työelämässä. Työsyrjintä on kriminalisoitu rikoslaissa. Silti naisten ja miesten palkkaero on nykyisellään 20 prosenttia.

Miksi näin, tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkinen?

- Mies- ja naisvaltaisiin aloihin sovelletaan eri työehtosopimuksia. Töiden vaativuutta on vaikea vertailla, ja miehet osaavat hinnoitella työnsä eri osatekijät paremmin. Myös vertailijoiden asenteet vaikuttavat: on sanottu, että ei se hyvinvointi siitä synny, että silittelemme toistemme paitoja, Mäkinen sanoo.

Niinpä. Viennin valtit eli paperi-, metsä- ja metalliteollisuus tuottavat niin hyvin, että liksat ovat yksi pieni kustannustekijä firman budjetissa. Naisvaltaisilla aloilla palkat ovat sen sijaan merkittävin menoerä, hoivatyö kun ei tuota konkreettista voittoa. Harva suostuisi kunnallisveron kaksinkertaistamiseen hoitsujen palkkojen kohottamiseksi. Taloussanomien tuoreessa tutkimuksessa käy kuitenkin ilmi, että naiset saavat miehiä vähemmän palkkaa myös samasta työstä. Alakohtaiset palkkaerot ovat suurimmillaan 1500 euron luokkaa. Mistäs se sitten johtuu?

- Tästä tulee valituksia tasa-arvovaltuutetun toimistoon entistä harvemmin. Joskus kyse on siitä, että miehet tekevät enemmän tulosta. Jos tilannetta lähdetään purkamaan syvällisemmin, jää jäljelle se selittämätön osuus, joka on yleensä aina epäedullinen naisille.

Yksi suurimmista syistä on tietysti kohtu: naisen on vaikea olla hyvä tyyppi, joka on työnantajalleen etu, ei riski.

- Raskaaksi tuleva nuori nainen tulee kalliiksi ja putoaa äitiyslomallaan palkkakehityksestä, Mäkinen myöntää.

Lisäksi johtavissa asemissa on yhä naurettavan vähän naisia. Tasa-arvovaltuutettua se ei naurata, lähinnä suututtaa.

- On käsittämätöntä tuhlausta jättää käyttämättä hyvin koulutettuja, osaavia ihmisiä. Poliittisiksi päätöksentekijöiksi ihmiset äänestävät naisia, mutta kun kyse on yritysmaailmasta, ylimmässä johdossa on lähes ainoastaan miehiä. Naiset ymmärtävät varmasti yhtä hyvin bisneksen ehdot! hän puuskahtaa.

Tilastojen mukaan tilanteessa ei ole tapahtunut viime vuosina juurikaan kehitystä. Tähän kiinnitti hiljattain huomiota myös YK:n alainen naisten syrjintää vastustava komitea, joka antoi hallitukselle huomautuksen asiasta. Toruista pelästynyt hallitus on luvannut vihdoin toimia. Vuosien 2008 ja 2011 välille kaavaillun tasa-arvo-ohjelman tavoite on nostaa naisen 80 senttiä 85:een kolmikantaisen samapalkkaisuusohjelman avulla vuoteen 2015 mennessä. Tasa-arvoministeri Stefan Wallinin mukaan kaikki ministeriöt joutuvat tänä aikana arvioimaan vähintään yhtä keskeistä hankettaan sukupuolinäkökulmasta.

Taas luvataan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista: naisten urakehitystä edistetään, koulujen tasa-arvotietoisuutta lisätään, isiä kannustetaan perhevapaiden käyttöön, nais- ja miesvaltaisten alojen välistä kuilua kurotaan umpeen työllisyyttä ja yrittäjyyttä edistämällä. Uskooko Mäkinen palkkojen tasoittumiseen?

- Minusta on hyvä, että hallitus sitoutuu samanpalkkaisuuden kehittämiseen. En kuitenkaan usko, että ohjelma yksin riittää. Tarvitaan myös palkkaerojen analysointia työpaikkatasolla, tasa-arvolain mukaisia palkkakartoituksia sekä tasa-arvosuunnitelmia, hän sanoo.

Ilahduttavana Mäkinen pitää sitä, että hallitus lupaa nyt kannustaa isiä perhevapaiden käyttöön. Isyysvapaata pidennetään kokonaista kahdella (!) viikolla.

- Olisin toivonut, että hallitus olisi kasvattanut isien osuutta enemmän. Islannissa ja Ruotsissa äideillä ja isillä on kolme kuukautta omaa sekä kolme kuukautta yhteistä vanhempainvapaata. Se on lisännyt isien perhevapaiden käyttöä paljon.

Tällä hetkellä äitiysloman pituus on Suomessa noin kuusi kuukautta, mutta isälle on korvamerkitty vain kuukausi lomaa. Vanhempainvapaajärjestelmä on jäykkä: sitä joko ollaan töissä tai sitten ei olla. Välimuotoja ei ole.

- Ruotsissa vapaan voi jaksottaa perheen tarpeiden mukaan. Lyhennetty viikko ja kuuden tunnin työpäivä ovat joustavia keinoja säädellä työhön paluuta. Suomessa joustavuudesta on alettu puhua vasta viime vuosina, Mäkinen sanoo.

Hän uskoo, että mikäli isien osuutta tulevaisuudessa kasvatetaan, myös työnantajien asenteet muuttuvat. Tällöin naiset eivät enää ole sen kalliimpaa työvoimaa kuin miehetkään: molemmat saattavat jäädä vähintään kolmeksi kuukaudeksi vanhempainvapaalle. Avainasemassa ovat nyt nuoret isät.

- Jos he vaatisivat oikeutta olla pienten lastensa kanssa, työelämän olisi pakko seurata perässä.

Teksti ja kuva: Tiina Tuppurainen

Siskojen sankari

Tina Aspiala perusti sivuston naisille, jotka haluavat auttaa toisiaan.

Siinä hän syö sämpylää ja juo mehua ihan muina miehinä. Ulkona on 24 astetta lämpöä, ja kultaseppä Tina Aspiala, 33, on istunut tuntikausia mittatilausvihkisormuksen äärellä.

- Vaativia asiakkaita, hän selittää.

Hän on viimeisillään raskaana, mutta näyttää tuskin huomaavan vatsakumpuaan, saati kärsivän kuumuudesta. Aspiala puhuu ensin suomea ja vaihtaa sitten vaivattomasti englantiin. Yhtä vaivattomasti hän omien sanojensa mukaan perusti viime kesänä Hyväsisko.netin, joka on naisille tarkoitettu ammatillinen verkosto.

- Löysin netistä Ning-järjestelmän, jonka avulla jokainen voi luoda oman Facebookinsa. Olin opetellut koodaamista ja web-sivujen rakentamista omin päin. Se on helppoa: netistä ikään kuin löytyy leipää, ja voi itse päättää, miten sen päällystää, Aspiala selittää.

Hän sai idean verkoston perustamiselle rakentaessaan www.eat.fi -ravintolasivustoa, joka kattaa kaikki Helsingin ravintolat aukiolotietoineen ja arvioineen. Aspiala huomasi tarvitsevansa apua palvelun markkinointiin ja otti asian puheeksi kavereiden kesken.

- He vain totesivat, että älä nyt puhu työasioita, juodaan kaljaa. Kun kerroin aiheesta miespuolisille ystävilleni, he ottivat heti idean omakseen ja alkoivat neuvoa, kenelle kannattaa soittaa. Mietin, mikseivät naiset tee samaa. Verkostoitumisen puute estää meitä pääsemästä eteenpäin.

Näin syntyi Hyväsisko, jonka avulla käyttäjät voivat etsiä ja tarjota työtä sekä kiittää löytämiään yhteistyökumppaneita. Verkostosta puhuessaan Aspiala innostuu ja vaihtaa englantiin.

- Ihmiset eivät ole vielä ihan päässeet jyvälle siitä, että profiili toimii avoimena ansioluettelona, josta voi lukea muiden positiivisia kommentteja käyttäjästä. Perustin sivuston itsekkäistä syistä. En voi koskaan tietää, koska tarvitsen ihmistä oman alani ulkopuolelta, hän sanoo.

Tätä kirjoittaessa Hyväsiskolla on jo 340 jäsentä, ja määrä kasvaa koko ajan.

Mutta tie tähän pisteeseen on ollut pitkä. Aspiala muutti 10-vuotiaana perheineen Yhdysvaltoihin ja pääsi lukion jälkeen Yaleen opiskelemaan englantilaista kirjallisuutta. Valmistuttuaan kandiksi hän sai paikan opettajana ja asuntolavalvojana amerikkalaisesta lukiosta. Pian paikka alkoi muistuttaa Hohdon lumen saartamaa kartanoa.

- Vanhemmat opettajat olivat luoneet kouluun hullun kulttuurin. Naisten oli käytettävä hameita, ja ongelmat lakaistiin maton alle. Kun pistin päälle business-puvun, nimenomaan naisopettajat kysyivät, olenko saanut erikoisluvan. Rehtorilla ei ollut mitään sitä vastaan, hän muistelee.

Meno äityi kuitenkin yhä absurdimmaksi. Aspiala laitettiin vahtimaan, etteivät asuntolan lesbo-oppilaat rikkoneet koulun seksikieltoa, koska hän oli koulun ainut homoseksuaalinen opettaja. Sitten hän sai selville, että eräs naisopettaja tarjosi oppilaille alkoholia ja huumeita seksiä vastaan.

Aspiala päätti jättää opettamisen ja kouluttautua kultasepäksi Maine College of Artissa, sillä oli työskennellyt aiemmin metallin parissa harrastuspohjalta. Hän muutti takaisin Suomeen 17 USA:ssa vietetyn vuoden jälkeen, kun WTC-tornit romahtivat vuonna 2001.

- Tunsin äkkiä itseni kovin eurooppalaiseksi sen patriotismin keskellä, Aspiala sanoo.

Viisi vuotta sitten hän löysi Töölöntorin laidalta pienen kultasepänpajan AU3:n, jonka osakas hänestä tuli. Vapaa-aikaan Aspiala leikki tietokoneella ja opetteli käyttämään erilaisia internet-sovelluksia. Samoihin aikoihin hän tutustui nykyiseen vaimoonsa Emma Voutilaiseen, joka on feministiryhmä Femmareiden jäsen. Vaimo kuulemma kiusoittelee Aspialaa siitä, ettei tämä ole edes feministi, vaikka onkin perustanut nettiin naisverkoston sekä lesboparien hedelmöityshoitoa puoltavan Toivottulapsi-sivuston, joka palkittiin vuoden naistutkimustekona vuonna 2006.

- En tiedä tarkalleen, mitä feminismi tarkoittaa. Jos se merkitsee sitä, etten halua kenenkään pitävän sukupuoltani esteenä asioiden hoitamiselle, niin sitten olen feministi.

Se, mistä Aspialan ja Voutilaisen taloudessa on keskusteltu paljon, on naisten tapa sabotoida itseään. He saattavat esimerkiksi vedota työtilanteessa naiselliseen herkkyyteensä.

- Tekisi mieli sanoa, että älä pelaa tuota korttia, jos et halua, että sinua kohdellaan eri tavalla. Sinulla on omat aivot, miksi toimit noin? Loogisesti ajateltuna ei ole kyse biologiasta, mutta voin olla väärässä, hän sanoo.

Aspiala myöntää, ettei Suomi vielä ole tasa-arvoinen maa: äitiyden kustannukset tulisi tietysti jakaa tasan molempien vanhempien työnantajien kesken. Ja on hän itsekin kokenut sukupuoleen perustuvia ennakkoluuloja. Aspiala vaihtaa taas englantiin.

- Olen ollut kokouksissa, joissa miehet katsovat minua ja miettivät: miksi huoneeseen tuli kissa? Ja sen jälkeen: kissahan puhuu! Kun miehet rauhoittuvat, he alkavat kuunnella. Eurooppalaiselle naiselle mikään ei ole mahdotonta, jos on sinnikäs.

Ja kunnianhimoinen kuten Aspiala. Hän toivoo, että Hyväsiskosta tulee vielä joskus miesten armeijan kaltainen verkostoitumisväline, joka toimii myös internetin ulkopuolella.

- Mutta Hyväsisko on jo onnistunut, koska se on auttanut ihmisiä. Olen saanut siitä paljon positiivista palautetta, Aspiala kertoo.

Kohta hänestä tulee kuitenkin äiti. Se, miten lapsen syntymä vaikuttaa sivujen ylläpitoon, jää nähtäväksi. Onneksi niitä voi hallita kotikoneelta käsin.

- Ehkä vain istun koneen ääressä and my ass just keeps getting bigger and bigger! hän nauraa.

Teksti: Tiina Tuppurainen Kuva: Tina Aspiala

Ikuinen kiusa

Vuonna 1997 luokkamme – tai oikeastaan koko koulun – kuningas oli poika nimeltä Antti. Hänellä oli leveä hymy, kuuluva ääni ja jäänsiniset silmät. Varsinkin naisopettajat pitivät Antista ja nauroivat aina hänen jutuilleen. Antti oli puhdasverinen koulukiusaaja. Kun eräs vuotta nuorempi tyttö ihastui Anttiin, hän alkoi haukkua tyttöä läskiksi. Tyttö sairastui anoreksiaan. Ei kai siitä Anttia voi syyttää, mutta ei hän tilannetta parantanutkaan.

Kerran Antti kysyi 13-vuotiaalta tytöltä, pelataanko golfia. Sitten hän asettui makaamaan penkkirivistön päälle ja odotti leikillään palloa jalkoväliinsä. Tämä oli Antin tapa osoittaa, että tytöllä oli liian vilkas seuraelämä. Hän kiusasi tasapuolisesti myös oman luokkansa oppilaita. Oli piinallista istua itku kurkussa paikallaan ja kuunnella, kuinka Antti ohjasi kärsimysnäytelmää ilkeä virne kasvoillaan. “Vittu sä oot tyhmä! Miten sä voit olla noin vitun tyhmä?!?”

Nyt Antilla menee tietääkseni hyvin. Hänestä tuli näyttelijä, jonka profiili komeilee jopa Internet Movie Databasessa. Tapasin vuosia myöhemmin tytön, joka näytteli samassa harrastelijateatterissa kuin Antti. Tytön mielestä poika oli hirvittävän kohtelias, huomaavainen ja ystävällinen. Samoihin aikoihin Antti tuli asiakkaaksi kauppaan, jossa olin töissä. Hän kyseli kuulumisiani miellyttävän pehmeällä äänellä. Olin ällistynyt: eikö hän muka muistanut, minkälaista helvettiä hän teki minun ja ties kuinka monen muun elämästä koulaikoina?

Entiset koulukiusaajat osaavat sulkea menneen pois mielestään taidokkaasti. Samaan kykeni myös tyttö, jonka kanssa olin samalla luokalla aloittaessani yläasteen. Hän uhkasi vetää minua kavereineen turpiin kevätjuhlan jälkeen ja teetti kaikki työt kotitalousluokassa meillä nörteillä. Kun hän pyysi minua Facebook-ystäväksi, ryhdyin muistelemaan menneitä. Ensin tyttö totesi minun erehtyneen henkilöstä. Kun vakuutin olevani oikeassa, hän vieritti syyn käytöksestään ystäviensä niskoille.

Julkisuuden henkilöt kertovat usein joutuneensa kouluaikoina kiusatuiksi. He saavat osakseen sympatiaa ja onnistuvat luomaan itselleen inhimillisen imagon. Mutta miksei kukaan paljasta kiusanneensa? Minne pahantekijät katoavat, kun koulu päättyy? Lapsille uskotellaan, että kiusaajille käy vielä huonosti: heistä tulee alkoholisteja, jotka eivät pärjää elämässä. Ehkä joidenkin osalta tämä pitää paikkansa, mutta ei kaikkien. Niistä, jotka onnistuvat jättämään tekemänsä vääryydet taakseen, tulee todennäköisesti menestyjiä: esimiehiä, työporukan ihailtuja vitsailijoita, miljonäärejä, palvottuja idoleita.

Ja kaikki voi alkaa taas alusta.

Teksti ja kuva: Tiina Tuppurainen

Hylkäysklassikot

Toiset treffit takana, eikä vieläkään tunnu miltään. Miten ikinä sen sanotkin, vältä näitä fraaseja.

Kaverin uusi siippa järjesti innokkaana tapaamisen ainoan sinkkuystävänsä kanssa. Ensimmäisillä tärskyillä juotiin pari siideriä ja tunnusteltiin ilmastoa töistä ja harrastuksista jutellen. Toisilla treffeillä on käyty katsomassa tuore romanttinen toimintakomedia ja sen jälkeen juotu lisää ja puhuttu taas töistä ja opiskelusta. Tosiasiaa ei voi enää kieltää: ei kiinnosta. Toinen sen sijaan katsoo sinua lampaansilmillään haaveillen yhteisistä lapsista. Hän on oikeasti kiinnostunut töistäsi ja opiskeluistasi. Nyt on aika toimia ja etsiä oikeat sanat kriisin ratkaisemiseen.

Hoida dumppaaminen tyylikkäästi. Koskaan ei tiedä, milloin saatat joutua kuulemaan samat sanat itse. Mitä tahansa sanotkin, älä missään nimessä käytä seuraavia irvokkaita klassikkoja:

1) Tää ei johdu susta vaan musta.

2) Mun elämäntilanne on sellanen tällä hetkellä, etten pysty sitoutumaan mihinkään vakavaan.

3) Mun elämäntilanne on sellanen tällä hetkellä, että haluaisin jo sitoutua vakavammin.

4) Mul on just takana pitkä suhde.

5) Mul on just takana vaikea ero.

6) Mul on tosi paljon kiireitä just nyt.

7) Mä pidän susta ystävänä, ja kavereita ei oo koskaan liikaa!

8) Sä et oo ihan mun tyyppiä.

9) Täs vaan ei oo sitä jotain.

10) Sä oot vaan liian kiltti/fiksu/kaunis/herkkä/ihana mulle (ns. positiivinen torjunta).

Unohda nämä ja ole rehellinen. Otat suuren askeleen ihmiselle ja pienen ihmiskunnalle.

Kokemukset ja teksti: Saija Aalto

Hehkun ekosysteemi

Lesboiltamien viidakossa jokaisella lajilla on oma eliölokeronsa.

Pikkulesbo

Pikkulesbo liikkuu laumassa, mesoaa, itkee, käpälöi ja suutelee kavereitaan. Pilkun jälkeen pikkulesbot selvittelevät välejään äänekkäästi. Tyyli on yleensä poikamainen. Katu-uskottavaa vaikutelmaa tehostetaan tatuoinneilla, metalliketjuilla, niittivöillä, tummilla sävyillä ja pörröisellä kampauksella. Pikkulesbon tunnistaa lajinsa edustajaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun hän avaa suunsa: ääni on hätkähdyttävän korkea. Pikkulesbot ovat tunnettuja sotkuisista seurustelukuvioistaan. Bongaat hänet Dtm:stä todennäköisimmin sunnuntaina, kun tuopit maksavat vain euron.

Yliopistolesbo

Tämä vaatimaton ja vakava laji panostaa luonnollisuuteen ja aivotyöskentelyyn. Yliopistolesbon look koostuu huiveista, trikoo- tai samettipaidoista, väljistä housuista, silmälaseista, kulahtaneista hatuista ja muista persoonallisista kirpparilöydöistä. Meikkaamista ja karvojen ajelua yliopistolesbo pitää turhana. Lajike ei viihdy baareissa vaan kokoontuu mieluiten aktivistikavereidensa kanssa vegaanisen tofuhöystön äärelle nauttimaan punaviinistä ja intellektuaalisista keskusteluista.

80-luvun jäänne

Tämän lajikkeen tunnistat vaatteista: tyyli on pysynyt samana jo 15-20 vuotta. 80-luvun jäänteiden garderobiin kuuluu muun muassa lenkkareita, pikkujakkuja, mustia, vyötäröltä tiukasti köytettyjä farkkuja ja kauluspaitoja. Hiustyyli vaihtelee tupeeratusta pehkosta siiliin ja ilmavasta pystykampauksesta takatukkaan. 80-luvun jäänne yrittää tehdä sinuun vaikutuksen joko sytyttämällä tupakkasi ennen kuin ehdit kaivaa stendaria taskustasi tai käymällä umpihumalassa käsiksi tanssilattialla. Jäänteet roikkuvat baarissa joka viikonloppu, mutta heillä ei käy koskaan flaksi.

Aktivistilesbo

Aktivistilesbo on yliopistolesbon alalaji. Hänellä on Ajatuksia. Hän tiedostaa yhteiskunnan hirvittävän alennustilan ja omistaa elämänsä vallankumoukselle. Hän ottaa tilaa, agitoi, väittelee ja tiedostaa vielä lisää. Karismaattisimmat aktivistilesbot kokoavat ympärilleen opetuslapsia, jotka palvovat esikuvaansa varauksetta. Aktivistilesbo tietää, että useimmat lesbot ovat liian tyhmiä ymmärtääkseen, mistä heteromatriisin kritiikissä on pohjimmiltaan kyse. Siksi hän tyytyy tarkkailemaan muita lajikkeita vinosti hymyillen. Useimmat lesbot taas eivät ymmärrä, miksi aktivistilesbo haluaa tehdä kaikesta niin vaikeaa.

Merkkilesbo

Merkkilesbon paita maksoi 85 euroa, vyö 150 euroa, farkut 225 euroa ja kello 500 euroa. Hän kävi toissapäivänä leikkauttamassa itselleen muodikkaan kampauksen, joka maksoi 90 euroa ja sen jälkeen Michellessä syömässä 110 euron aterian. Samppanja oli kohtuullista, mutta palvelu hieman hidasta. Illallisella hän antoi tyttöystävälleen Efva Attlingin sormuksen, joka maksoi 700 euroa. Hän hoitaa isoja projekteja ja tienaa 4800 euroa kuukaudessa. Merkkilesbo ei koskaan unohda mainita, kuinka paljon hän on tavaroista maksanut ja kuinka monta nollaa hänen palkkakuitissaan on. Cucci, Prada, Armani, Burberry, Hanna Sarén, Tommy Hilfiger – you name it, she’s got it. Because she’s worth it.

Aikuinen lesbo

Tämä älykäs ja tasapainoinen laji on tyytyväinen elämäänsä. Hän on kokenut jo kaiken, eikä jaksa enää pysyä viimeisimpien virtausten perässä. Aikuisella lesbolla on omistusasunto, parisuhde ja järkevät jalkineet. Hän suhtautuu nuorempiin lesboihin hyväntahtoisen ymmärtävästi. Osalla aikuisista lesboista on mielenterveysongelmia. He uhkailevat eksiään, tuhoavat näiden omaisuutta, käyttäytyvät vainoharhaisesti ja nolaavat päihtyneenä sekä itsensä että kaverinsa. Joskus epätasapainoinen aikuinen lesbo onnistuu iskemään itselleen tervehenkisen urheilijalesbon. Sen jälkeen urheilijalesbo on mennyttä kalua.

Urheilijalesbo

Urheilijalesbo juo aina kaljaa. Hänellä on poninhäntä, nauhapanta, pikeepaita, Peak Performancen vyö ja leveät hartiat. Hän arvostaa joukkuetovereitaan ja pullistelee mielellään lihaksillaan. Tämä tervehenkinen, normaaliakin normaalimpi ja usein konservatiivinen laji on lesbomaailman hetero. Hän ei ymmärrä pervoilua eikä seksuaalipolitiikan mainostamista. Hänen ajatusmaailmansa vastaa reippaan heterouhreilijanuorukaisen ajatusmaailmaa. Urheilijalesbo on usein kaapissa, mutta baarissa hän intoutuu välillä irrottelemaan.

Bilelesbo

Hän joraa keskellä tanssilattiaa, halailee tuntemattomia tupakkakopissa ja on aina eniten kännissä. Yliopistolesbojen ja merkkilesbojen mielestä bilelesbo ei oikein osaa käyttäytyä, minkä vuoksi he ovat joskus vaivautuneita bilelesbolta saamastaan huomiosta. Lajike katuu juomistaan seuraavana päivänä ja lupaa parantaa tapansa. Kun viikonloppu on taas käsillä, katumus on jo unohdettu. Bilelesbo kaipaa seuraa, eikä hänellä ole sosiaalista elämää baarin ulkopuolella. Tämän vuoksi hän elää katumuksen ja hurmioituneen juhlimisen oravanpyörässä.

Teksti ja kuvat: Tiina Tuppurainen

]]> http://kettu-lehti.com/2008/08/15/kettu-0108/feed/ 0 kettulehti palkkaero Tinan kuva